tiistai 21. helmikuuta 2017

Lasten pappitarinoita luostarinkammiossani: Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita


Pikkupappi eleli Volga-joen rannalla Venäjän sydämessä, pikkuruisessa kylässä. Hänen nimensä oli isä Sergei, ja joka aamu hän meni siniseen kirkkoon pienen matkan päähän kodistaan ja toimitti siellä jumalanpalveluksen. Elettiin joulunalusaikaa.

Pikkupappi heräsi uuteen päivään aamuhämärässä. Hän kuulosteli olemistaan ja ihmetteli, miksi olo tuntui niin autuaalta; tänään oli se päivä, jona hän oli päättänyt noutaa torilta joulukuusen. Pikkupappi rakasti jouluja, joulukuusia, kynttilöitä ja joulukoristeita. Hän oli hyvin huolellinen valitessaan joulukuusta, otti torille mukaan mittanauhan, että löytäisi juuri oikean kokoisen kuusen. Kuusen piti pikkupapin mielestä olla tuuhea ja täydellinen. Pikkupappi veti jalkaansa saappaat eikä harmitellut edes sitä, että toisen saappaan pohjassa oli reikä. Hän lähti päättäväisenä ulos talosta ja kulki torille.

Riemullani ei ollut rajaa, kun löysin Valamon luostarilomallani omasta huoneestani Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita. Uppo-Nallen kirjoittajan pappitarinat Volga-joen rannalla asuvasta isä Sergeistä ovat vallan toisenlaisia kuin runollisesta nallesta kertovat lastensadut, mutta hellyyttävyydessään miltei saman veroisia. Jo kirjan nimi on niin ihastuttavan suloinen: papit ovat minun ja varmaan vielä enemmän lasten silmissä juhlavassa auktoriteetissaan hieman etäisiä hahmoja, mutta sana pikkupappi esittää papin hahmon hieman sympaattisemmassa valossa - hieman tavallisempana ihmisenä. Myös kirjan tarinoissa sama kuva pikkupapista vahvistuu: tämä pikkupappi on tuiki tavallinen ja sympaattisen herttainen pappi, joka vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta.


Pikkupapin tarinoita pitää sisällään useita, toisistaan irrallaan olevia tarinoita pikkupapin elämästä. Tarinat ovat hyvin arkisia sattumuksia papin elämästä. Niillä on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Pikkupapin joulukuusi, Pikkupappi kalastaa, Pikkupapin potkukelkka sekä Pikkupappi, kissa ja koira. Parhaimmat naurut kirvoitti tarina nimeltään Kiristäjämummo. Kirja on Ortodoksisen Nuorten Liiton julkaisema, ja perustunee ortodoksiseen maailmankuvaan. Mielestäni tarinat eivät kuitenkaan ole sinänsä mitenkään alleviivatun uskonnollisia - tai varsinkaan alleviivatun ortodoksisia (päähenkilön ammattia lukuunottamatta!). Uskoisin niiden olevan mielenkiintoista luettavaa monelle muunkin kirkkokunnan edustajalle ja ihan uskonnottomallekin lukijalle - niin lapselle kuin aikuiselle.


Tarinoilla on yleensä jokin pieni opetuksensa, mutta pääsääntöisesti nämä ovat mielestäni sellaisia opetuksia, jotka sopivan lapselle kuin lapselle - uskonnolliseen traditioonsa katsomatta. Esimerkiksi tarina kiristäjämummosta osoittaa, että se mummo, joka on oikea maanvaiva ja koettelee papin hermoja jatkuvalla kinumisellaan saada pappi luokseen juomaan teetä ja syömään piirasta, onkin lopulta vain yksinäinen ja säälittävä ihminen. Häntäkin on ymmärrettävä ja hänellekin on osoitettava lähimmäisenrakkautta ja välittämistä, sillä hänellä ei ole ketään muutakaan.

Luostarihuoneestani yllätyslukemisena löytynyt Pikkupapin tarinoita sulostutti hauskasti luostarilomani loppua. Kirjan suloiset ja elävän näköiset kuvat ovat piristävää katseltavaa.




Elina Karjalainen
Pikkupapin tarinoita (2003)
Kuv. Irke Petterberg
Ortodoksisten Nuorten Liitto
47 s.

Tarina Sound of Musicin takaa ja luostaritunnelmia Valamosta

Laulavasta Trappin perheestä kertova musikaalielokuva Sound of Music on yksi kaikkien aikojen rakkaimpia lempielokuviani. Yksi niistä harvoista elokuvista, jota olen jaksanut katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, jonka muistan myös lapsuudestani. Elokuvan ihanat laulut, menneen maailman henki, kauniit maisemat ja idealisoitu romanttisuus ja toisaalta myös hullunkurinen hauskuus lumoavat. Elokuvan Edelweiss-laulua jaksaisin kuunnella loputtomia kertoja peräkkäin. Muistan myös aina lapsuusvuosista saakka, kuinka meidän isämme on laulanut tuota Edelweissiä välillä kotonamme.





Pienenä taisin luulla Sound of Musicin olevan vain kaunis elokuva. Myöhemmin minulle on selvinnyt sen perustuvan tositarinaan, joka on alun perin kirjoitettu kirjaksi. Sound of Music -elokuva perustuu Trappin laulavan perheen äidin Maria Augusta Trappin kirjoittamaan Trappin perhe -romaaniin. Tuo punakantinen, siskoltani perinnöksi saamani kirja on jo vuosia odottanut minua omassa kirjahyllystäni. Olen tiennyt, että jonakin päivänä minun on vielä aivan pakko lukea se. Se päivä koitti vihdoinkin nyt talvilomallani. Suuntasin viettämään talvilomani aloitusta Heinävedelle Valamon luostariin kolmeksi yöksi. Jo matkaa varatessani päätin, että nyt jos koskaan on aika vihdoin lukea tarina Sound of Musicin takaa! Tarina sopii luostarilomalle yhtä kauniisti ja täydellisesti kuin edelweiss-kukka Alpeille.


Trappin perheen tarina nimittäin lähtee liikkeelle luostarista. Päähenkilö ja kirjan kirjoittaja Maria on nunnakokelaana itävaltalaisessa Nonnbergin luostarissa aikeenaan omistaa elämänsä Kristukselle. Nämä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun luostarin abbedissa määrääkin Marian erään leskeksi jääneen kapteeni von Trappin  perheeseen määräajaksi yhden tämän seitsemän lapsen kotiopettajattareksi. Lapsiparat kärsivät surusta surevan isän poissaolevuudesta sekä  poismenneen äidin jättämästä tyhjiöstä. Hartaana uskovaisena Maria rukoilee, että Jumala lähettäisi lapsille uuden äidin ja onnettomalle isälle uuden vaimon. Näin rukoillessaan hän ei kuitenkaan aavista, että se uusi äiti ja uusi vaimo voisi olla hän itse.

Kapteeni Trapp rakastuu nuoreen kotiopettajattareen, josta on itse asiassa tullut koko lapsikatraan hoitaja ja kapteenin taloudenhoitaja. Nunnan elämästä haaveillut Maria järkyttyy kosinnasta ja pakenee luostariin kysymään neuvoa kiperässä tilanteessa. Pyhä henki kuitenkin ilmoittaa koko nunnien suurelle kaartille, että on Jumalan tahto, että Maria menee naimisiin kapteenin kanssa ja hylkää nunnanuransa. Jumalan tahtoa on toteltava, joten Maria menee naimisiin kapteenin kanssa - ja oppii pikku hiljaa myös rakastamaan tätä, vaikka kokeekin alkuun menneensä naimisiin vain "lasten kanssa".























Tämä on se osa tarinaa, josta elokuva suurimmaksi osaksi kertoo - vaikkakin osin hyvin erilaisena. (Elokuvassa esimerkiksi Marian ja George Trappin avioliitto esitetään rakkausavioliittona.) Kirjassa tämä osa on kuitenkin vasta alkusoitto kaikelle muulle. Omasta mielestäni tämä "elokuvaosa" oli kuitenkin romaanin mielenkiintoisin osa. Tarina jatkuu tästä eteenpäin kuitenkin avioelämän ja perheen laulajauran kuvaukseen ja jatkuu siitä Amerikkaan pakenemiseen. Koko monilukuinen perhe alkaa Marian johdolla harjoittelemaan laulamista ja kehittyy tunnetuksi "laulavaksi perheeksi". Kun Itävallan miehittänyt Hitler kutsuu Trappit laulamaan syntymäpäivilleen ja perhe vakaumuksellisista syistä kieltäytyy "kunniasta", päättää perhe paeta Amerikkaan. Suuren natsijohtajan syntymäpäiväkutsusta kun ei käy noin vain kieltäytyminen ilman ikäviä jälkiseuraamuksia.

Trappin perheen tarina on monivaiheinen ja rikas. Tarina on jo itsessään kiehtova, mutta kiehtovamman siitä tekee tietoisuus siitä, että se on totta (ainakin jossain määrin). Lukiessani mietin kyllä kovin myös sitä, missä suhteessa se on totta ja missä suhteessa Maria Trapp puolestaan on värittänyt - tai jopa vääristellyt - tarinaansa. Aihe nimittäin on kiistelty. Marian kuoleman jälkeen Trappin sukuhan riitaantui, ja lapset  ovat tuoneet esille, ettei kaikki ollut ihan sellaista, millaisena kirja (ja vielä vähemman elokuva) on asiat esittänyt. Maria itse ei ilmeisesti todellisuudessa ollut niin "hyvä" ihminen, millaisena kirja hänet esittä. (No, kukapa haluaisikaan esittää itsensä omaelämäkerrassaan hirviönä?) Tästä on tehty dokumenttikin, jonka olen vuosia sitten nähnyt ja jonka sisällön siksi suurimmaksi osaksi iloisesti unohtanut. Nyt kirjan lukemisen jälkeen tekisi kuitenkin mieleni palata siihen uudestaan.

Olipa Maria yhtä mukava äiti ja puoliso kuin millaisena kirja hänet esittää tai ei, on ainakin yksi asia varma: hän osaa kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu siten kuin mielestäni kaikki "kunnon vanhanajan kirjat". Ihan jo kirjan ensimmäisistä sanoista lähtien heittäydyin täysillä tarinan mukaan ja annoin Marian mukaansatempaavan kertojaäänen viedä minut mennessäni vuosikymmenten taakse nunnaluostarin muurien sisälle. Ja tunnelma oli juuri oikea tänne Valamon luostarilomalleni!

Lomatunnelmia Valamosta



Luostarit ovat aina jollakin tavalla viehättäneet minua. En ole itse sellaisessa ikinä ennen käynyt, mutta niin kauan kuin muistan, vain haaveillut. Viime syksynä kun näin Saran kirjojen Saran Valamo-tunnelmia kuvina hänen Facebookissaan ja blogissaan, konkretisoitui luostarihaaveeni Valamo-lomaksi.


Niinpä tosiaan varasin talvilomaksi itselleni kolme yötä Heinävedellä, Savon sydämessä sijaitsevasta Valamon ortodoksisesta munkkiluostarista. Nyt tuon lomani viimeisenä iltana (tai yönä!) tuntuu siltä, että loma on ollut aivan liian lyhyt! Tämä on ollut juuri sitä, mitä olen kaivannut. Lomaa edeltävä työjakso oli poikkeuksellisen hektinen ja haastava. Tekstitaidon yo-kokeet ja (ja hieman myös ruotsin yo-kuuntelut)  ja sitä edeltävät preliminäärikokeet valvottivat minua useampana yönä aamun pikkutunneille asti. Vikaa työpäivää edeltävänä yönä, jota seuraavana päivänä myös kokeet piti lähettää ylioppilastutkintolautakuntaan, tein kaikkien aikojen työvalvomisennätykseni ja pääsin nukkumaan vasta varttia vaille viisi. Loman alkaessa olin väsymyskuoleman partaalla. Oikeastaan tuntuu, etten olisi selvinnyt edeltävästä viikosta ehjin mielin ilman silmissä siintävää haavekuvaa tulevasta Valamon lomasta. Se auttoi minua jaksamaan niinä yön pimeinä ja loputtomina työntäyteisinä tunteina. Siksipä tuntui suorastaan taivaalliselta ensimmäisenä lomapäivänään heittää kimpsut ja kampsut (ja monta kirjaa) autoon sekä hurauttaa kauas pois luostarin rauhaan.

Luostarin kiireetön tunnelma on todella tehnyt minulle hyvää. Tuntuu, etten ole tehnyt niin paljon asioita kuin olin kuvitellut tekeväni täällä. En ole lukenut myöskään niin paljon kuin olin ajatellut lukevani. En ole kuitenkaan ottanut siitä mitään paineita. Tämä loma on ollut hyvä juuri tällaisenaan. Olen nukkunut hyvin ja makeasti, lepäillyt sängyssä pois yo-koeuupumustani, katsellut taivaalta tippuvia lumihiutaleita, siemaillut teetä, lueskellut rauhalliseen tahtiin sekä kirjoitellut päiväkirjaani, blogiani ja erinäisiä kaunokirjallisia viritelmiä. Olen hoidellut myös ihmissuhteitani puhumalla puhelimessa ystävien kanssa, joihin en ole työkiireideni keskellä ehtinyt pitämään tarpeeksi yhteyttä. Olen myös viilettänyt  pitkin lumista maisemaa luostarin ihanalla punaisella potkukelkalla. (Aivan mahtavaa, että täällä on vierailijoille lainattavissa sellaisia!) Lisäksi tämän päivän huippuhetkiä oli käydä katselemassa luostarin hautausmaalla koristeellisia vanhoja puuristejä ja lueskella niiden toinen toistaan erikoisempia ja kiehtovampia munkkien ja nunnien nimiä. Ortodoksisiin jumalanpalveluksiin tutustuminen on ollut aivan oma kiehtova kokemuksensa. Ihka "oikeat" munkit tummanpuhuvissa liehuvissa kaavuissaan resitoimassa uskonnollisen juhlavia sanoja ja suitsuttamassa suitsukkeita hämärässä, kynttilöin valaistussa häikäisevän koristeellisessa kirkossa pistää tähän kaikkeen tottumattoman turistin pään hieman pyörälle ja mielikuvituksen laukaamaan. En voinut sille mitään, että minulle tuli hyvin keskiaikainen olo jumalanpalveluksessa ja pienen hetken kuvittelin tipahtaneeni keskelle Umberto Econ Ruusun nimen maailmaa.

Yksi hyvin tärkeä ja ihana yksityiskohta lomassani oli se, että otin oman rakkaan ja kauniin teemukini mukaan, josta olen voinut nauttia teetä omassa huoneessani lukemisen iloa nostattamaan.




Valamo on paikka, jonne haluan ehdottomasti vielä palata - ja useammaksi yöksi kerralla! Haluaisin nähdä Valamon ensi kesänä vielä kesäpuvussaan. Uskon, että silloin tämä paikka pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun puut ja ruohikko vihertävät kauniisti ja luostarialuetta ympäröivä järvi kimmeltä sinisenä. Lähellä on myös Lintulan nunnaluostari, joka onkin yleisölle ja majoittujille vain kesäkaudella auki. Ensi kesäni haaveissani siintääkin jo vahvasti Valamon ja Lintulan yhdistetty vähintään viikon mittainen luostariloma kirjojen, lukemisen ja kirjoittamisen parissa!


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä


Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.


Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.


Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY
117 s.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kiireisen opettajan lyhytarvioita: Viattomuuden aika, Kolmastoista kertomus, Anna Liisa ja Arkielämää

Koska bloggaaminen on työ- ja muiden kiireiden vuoksi jäänyt vähälle viime aikoina, kuittaan nyt tällä samalla bloggauksella monet syyslukukauden aikana luetut ja rästiin jääneet kirja-arviot. Minulla on pakkomielle kirjoittaa suurin piirteiden kaikista lukemistani kirjoista, ja olen sitä mieltä, että lyhyt ja hutaistu bloggaus on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan.


Edith Whartonin viehättävä Viattomuuden aika

Viattomuuden aika on teos, jonka olen pitkään halunnut lukea. Johtuiko kenties pitkästä halusta vai mistä, mutta sen lukeminen oli myös hyvin pitkä, monikuukautinen tapahtuma, mistä hienon kirjan lukukokemus valitettavasti jonkin verran kärsi.

Viattomuuden aika on romaani, joka tuoksuu vienosti ruusuiselta parfyymiltä ja säihkii menneen maailman kadonnutta loistoa ja salonkielämän muodollisuuksia. New Yorkin hienoston seurapiirielämää 1800-luvun lopulla kuvaava romaani on tarkkanäköinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava teos, joka ruotii vanhan maailman seuraelämän muodollisuuksia ja kritisoi naiseuden ihanteita. Siitä tulee tulkintani mukaan teoksen nimikin: tämä on kuvaus viattomuuden ajasta, keinotekoisuuden ajasta, jolloin naiset kasvatettiin tekosiveiksi, tekopyhiksi viattomiksi nukeiksi, tyhjiksi tabula rasoiksi, jotka heidän tulevat aviomiehensä voivat muokata haluamansalaisiksi.


Setterfieldin ihastuttava Kolmastoista kertomus

Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoitta hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja haluaa kertoa totuuden.

Näin kerrotaan Diane Setterfieldin teoksen Kolmastoista kertomus takakannessa, ja tämä kuvaus johdattelee myös loistavasti kirjan tunnelmaan, joka tuoksuu ihanasti pölyisiltä kirjoilta, tarinoilta ja menneiltä muistoilta. Sain tämän teoksen alkusyksystä kollegaltani, joka oli saanut koulumme kirjastoon kasan kirjaston kirjoja, mutta oli noukkinut tämän kirjakasasta minua varten. Se nimittäin kuulosti hänen mielestään takakannen perusteelta aivan minulta. Oikeassa oli!

Kolmastoista kertomus on vetävä lukuromaani, jonka tunnelmassa on tenhoa, menneisyyden lumoa ja antikvariaatin hämärien nurkkien ja vanhojen kirjojen salaperäisyyttä. Arvoituksellinen juoni johdattaa lukijan jännittävällä tavalla mystisen kirjailijan menneisyyteen. Parasta teoksessa on kuitenkin juuri tunnelma. Itsekin kun tykkään nostalgisoida ja lukea enemmän kuolleita kirjailijoita kuin eläviä, löysin vahvaa samaistumispintaa tämän teoksen persoonallisesta päähenkilöstä.


Minna Canthin vavahduttava Anna Liisa

Anna Liisa on vahva ja koskettava näytelmä nuoresta tytöstä ja hänen menneestä, epätoivossa tehdystä salaisesta synnistä, joka uhkaa tulla päivänvaloon ja pilata hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa.

Minna Canthin tyyliin näytelmä käsittelee vahvasti naisen asemaan liittyviä kysymyksiä. Miksi nainen joutuu kantamaan vastuun synnistä, jonka tekemiseen tarvitaan sekä mies että nainen? Missä on miehen vastuu tapahtuneesta?

Anna Liisa oli minulle intensiivinen ja mukaansatempaava näytelmä, joka kosketti, vavahdutti ja pohditutti. Näytelmä on nopealukuinen ja siksi varsin helppo tapa kasvattaa yleissivistystään. Tämä teoshan on klassikko ja mielestäni täysin maineensa veroinen.


Maria Jotunin Arikielämää

Maria Jotunin vanhassa realistisessa tyylissä on sitä jotakin! Tämä yhdenpäivänromaani kuvaa suomalaista maaseutuelämää kauan sitten hieman humoristisesti, tarkkanäköisesti ja lempeän ymmärtävästi. Kiertelevä pappi Nyman, hieman viinaanmenevä mies ja taivaanrannamaalari, saapuu savolaiskylään ja ottaa osaa kyläläisten elämään yhden päivän ajan. Kuvataan monia ihmiskohtaloita, joista syntyy koko ihmiselämän kirjo. Viipyilevästi kirjoitettu kirja keskittyy arkielämän pieniin hetkiin. Vaikka ihmiselo näyttäytyy kirjan valossa varsin raskaaltakin, leijailee kirjan tunnelmassa myös ihana aurinkoisen kesäpäivän verkkainen ja tenhoava tunnelma. Myös luonto nousee kerronnassa kauniisti esille.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niin kuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.



Edith Wharton
Viattomuuden aika
(The Age of Innocence)
Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja
Otava
388 s.

Diane Setterfield
Kolmastoista kertomus
(The Thirteenth tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi
419 s.

Minna Canth
Anna Liisa (1895)
(Muut tiedot puuttuvat, koska teos jo palautettu)

Maria Jotuni
Arkielämää
SKS
132 s.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: John Bunyanin Kristityn vaellus

Tänään 31.1.2017 kirjablogistit taas yhteistuumin sivistävät itseään lukemalla klassikoita Klassikkohaasteen nimissä. Tämä klassikkohaaste on jo neljäs laatuaan. Klassikkohaasteessa ideana on sivistää itseään klassikolla, jonka on jo pitkään halunnut lukea, ja blogata siitä. Kooste kirjabloggaajien yhdessä lukemista klassikoista löytyy täältä, haastetta emännnöivästä Yöpöydän kirjat -blogista. Tällä erää hyppäsin itse haasteeseen mukaan ihan viime metreillä ja tämä postaus on myös laadittu viime tingassa, hiki hatussa ja kello kädessä.

Luettavakseni tällä erää valikoitui hieman pölyisempi klassikko vuosisatain takaa. Klassikkoni on nimittäin John Bunyanin Kristityn valellus (Pilgrims´s progress), joka on julkaistu alun perin vuonna 1678. Wikipedian mukaan Kristityn vaellus on  "todennäköisesti luetuin ja käännetyin alun perin englanniksi kirjoitettu kirja", joten ihan pienestä ja mitättömästä klassikosta ei ole kysymys. Tämä klassikko on jo vuosia kummitellut mielessäni sen vuoksi, että Louisa M. Alcottin Pikku naisissa viitataan vahvasti Kristityn vaellukseen. Teoksen alkusanat on tehty Bunyanin sanoja mukaillen ja  Marchin perheen "pikku naiset", siskokset Meg, Jo, Beth ja Amy, lukevat ahkerasti Bunyanin klassikkoteosta ja leikkivät Kristityn vaellusta leikeissään. Kokonaisuudessaan myös Pikku naisia voidaan nähdä vertauskuvana Kristityn vaelluksesta: Marchin perheen pikku naiset Kristityn vaelluksen päähenkilön tapaan yrittävät kasvaa hyviksi kristityiksi ja saavuttaa taivaallisen määränpäänsä. Yksi heistä saavuttaa Taivaan kaupunkinsa jo teoksen aikana - lukijan suureksi suruksi. Näin ohjeistaa Marchin perheen äiti pikku naisiaan lapsuudesta tutun leikin pariin:


Me emme ole koskaan liian vanhoja vaellusleikkiin, koska leikimme sitä tavalla tai toisella koko elämämme ajan. Taakat ovat selässämme ja tie edessämme, ja jos yritämme olla hyviä ja tyytyväisiä, saavutamme monien vaikeuksien ja erehdyksien jälkeen sen rauhan, joka on todellinen Taivaan kaupunki. Kuulkaapa te minun pienet vaeltajani: mitä jos te aloittaisitte matkanne uudelleen, mutta ette leikkisi vaan aivan oikeasti, ja katsoisitte miten pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.



Rouva Marchin kuvaus vaellusleikistä tiivistääkin aika hyvin John Bunyanin Kristityn vaelluksen idean. Kristityn vaellus on allegorinen tarina ihmisen tiestä Jumalan luokse. Päähenkilönä on Kristitty-niminen henkilö, joka on juuri sitä, mitä nimi hänestä kertoo. Allegorisen kertomuksen tapaan myös muut henkilöhahmot on nimetty sen mukaan, mitä he edustavat. Kristitty kohtaa tiellään muun muassa Epäluulon, Pelkurin, Alttiin, Ateistin, Ylpeyden, Maallisen Kunnian, Toivon ja Tietämättömän - vain muutamia henkilöhahmoja mainitakseni. Kristitty asuu alussa Turmion kaupungissa, mutta tuntee raskaan taakan selässään. Kaiken lisäksi hän on saanut varman tiedon siitä, että hänen kotikaupunkinsa tulee tuhoutumaan. Myös asukkaat tuhoutuvat, elleivät etsi tietä pelastukseen, ja sen Kristitty haluaa löytää. Muut turmiolaiset pitävät Kristityn puhetta kuitenkin hulluutena, eivätkä ota varoituksesta vaaria. Niinpä Kristitty joutuu jättämään vaimonsa ja lapsensa niin sanotusti turmion omaksi ja lähtemään etsimään tietään pelastukseen. Matka on pitkä, eikä se ole helppo. Monessa kohtaa matkan vaarat meinaavat viedä hänet mennessään. Lopussa Kristitty kuitenkin saapuu Taivaan kaupunkiin.


Lukukokemukseni teoksesta oli mielenkiintoinen, mutta kokemus kärsi jonkin verran kiireisestä lukemisesta. Tämä on teos, johon olisi hyvä syventyä rauhassa. Teoksen aihe on vakavan uskonnollinen, ja jonkinlaiseksi vakavan ohjailevaksi kertomukseksi teos on alun perin tarkoitettukin - johtamaan kristittyjä Turmion kaupungista Taivaan kaupunkiin. Bunyanhan kirjoitti teoksen ollessaan vankilassa kärsimässä rangaistusta luvattomasta saarnaamisesta. Saarnaamisintonsa hän varmaan vuodatti sitten tähän klassikoksi nousseeseen teokseensa. Teoksen vakava aihe ei kuitenkaan tarkoita, että sitä olisi liian ryppyotsaisesti kirjoitettu. Bunyan ilottelee teoksessaan myös huumorilla ja ottaa allegoriastaan kaiken irti. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mikä luo teokseen myös hieman satiirisen otteen. Mustalta huumorilta ei voida myöskään välttyä.


Sanoisin, että teosta voidaankin lukea kahdella tavalla ja tasolla. Teosta voidaan lukea kaunokirjallisuutena, helmenä klassikoiden joukossa, ja tähän lukutapaan teoksella on varmasti paljon annettavaa lukijalle, jota kiinnostaa itsensä sivistäminen ja maailmankuvansa laajentaminen vanhalla klassikolla. Teos on hyvin kirjoitettu, ja allegorisuuden pohtiminen tarjoaa mielenkiintoisia pähkinöitä lukijalle. (Tosin mainittakoon, että allegorisuus on melko suoraviivaista, eikä vastaavuuksien löytämiseksi tarvita kovin suuria älynlahjoja.) Tosin pelkään pahoin, että keskivertonykylukijalle Bunyanin alleviivatun uskonnollinen ja vanhahtava klassikko voi olla puuduttava lukukokemus. Kaunokirjallisen lukutavan lisäksi kristitty lukija voi lukea teosta uskonnollisena kirjallisuutena uskonsa tukemiseksi. Minun lukemani painos teoksesta johdatteleekin esipuheessaan lukijaa itsetutkiskeluun teoksen parissa ja antaa neuvoja hartaushetkiin teokseen pohjautuen. Itse uskovaisena kirjallisuudenharrastajana luin teosta molemmilla tavoilla. Itse olen aina rakastanut suuresti allegoriaa, ja mielestäni se on erityisesti se juttu, mikä tekee tästä teoksesta kaunokirjallisesti kiehtovan.

Tunnelmaltaan teos on mielestäni jopa vähän ahdistava. Tarinaa sävyttää aika vahvasti helvetin tulen katku. Tämä tulee lopussa jopa ironisen alleviivatusti esiin. Lukijaa ei jätetäkään lopussa yksinomaan onnellisiin tunnelmiin iloitsemaan Kristityn pääsystä Taivaan kaupunkiin, vaan taivaallisten ilojen kuvailun jälkeen kerrotaan vielä aivan viimeiseksi: "Silloin he tarttuivat häneen [Tietämättömään]  ja kantoivat hänet ovelle, jonka huomasin vuorenkupeessa. Siitä he heittivät hänet sisään. Tästä käsitin, että vielä Taivaan portiltakin johtaa tie helvettiin."

Tämän jälkeen todetaan kuitenkin vielä lieventävästi: "Sitten heräsin, ja katso, se oli unta." Minä en yleensä tykkää näistä unitarinoista. Se heikentää kirjallisuuden lumoa ja toden tuntua, kun kerrotaan, että "kaikki olikin vain unta". Toisaalta Kristityn vaelluksessa tämän keinon käyttäminen on ehkä hieman anteeksiannettavampaa sen vuoksi, että unennäkemiseen viitataan jo ihan alussa, eikä mattoa vedetä lukijan jalkojen alta täydellisesti kuittaamalla kaikki tapahtunut uneksi vasta lopussa. (Ette ymmärräkään, miten syvästi pettynyt olin Liisa ihmemaassa -teokseen loppuun päästyäni!) Toisaalta minä-kertojan uni, johon viitataan paitsi alussa ja lopussa, myös joitakin kertoja sillä välillä, tuo jonkin kauniin kiehtovan unenomaisen hohteen tarinalle.

Unta tai ei, todettakoon vielä lopuksi, että mielestäni Kristityn vaellus on klassikkomaineensa ansainnut klassikko, jonka lukemisen koin yleissivistäväksi. Olen iloinen, että sain vihdoin haasteen kannustamana luettua klassikon, jonka olen pitkään halunnut lukea. Kristityn vaellus avaa mielestäni ymmärtämään paremmin Pikkunaisia, ja siksi sitä voi mielestäni suositella ainakin kaikille pahimmille tyttökirjafriikeille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin Pikku naisten maailmaa.

"Minne minun pitäisi paeta?"
Evankelista osoitti sormellaan laajan tasangon yli: "Näetkö tuon ahtaan portin tuolla?"
"En."
"Näetkö sitten tuolla loistavan valon?"

"Taidan nähdä."

"Pidä katseesi kiinnitettynä siihen valoon ja kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sille portille kolkutat, sinulle sanotaan, mitä sinun on tehtävä." 


John Bunyan
Kristityn vaellus
(Pilgrim´s Progress)
Suom. Oili Räsänen
Päivä Osakeyhtiö
176 s.


maanantai 26. joulukuuta 2016

Kirjoja ja joululomatunnelmia

Heipä hei pitkästä aikaa, lukijani!

Matkani Mikä-Mikä-Mikä-Maahan on ollut hieman hiljaista syyslukukautena, sillä olen ollut niin töideni syövereissä, ettei blogille ole jäänyt kauheasti aikaa. Mutta hei - nyt on joulu ja kauan odotettu joululoma! Aikaa blogille, lukemiselle, itselle ja kaikelle ihanalle!

Haaveilua järven rannalla joulupäivänä

Viimeiset oppitunnit pidin vielä torstai-iltana iltalukiossa. Sen jälkeen oli aikamoinen voittajafiilis ja teki mieli ihan taputtaa itseäni päähän. Selvisin kuin selvisinkin syyslukukaudesta - jopa siitä kauheasta kakkosjaksolla, jossa minulla oli sata prosenttia ylitöitä. (No, en kuitenaan taputtanut, mutta ostin itselleni lomalahjaksi Tommi Kinnusen Lopotin.)

Joululoma alkoi tietenkin kaikenlaisella jouluahkeroinnilla joulusiivouksineen ja joululeipomisineen, eli ihan heti en voinut heittäytyä ylhäiseen yksinäisyyteeni kirjojeni kanssa (paitsi ihan pienen hetken luin Lopottia!). Me vietimme tänä vuonna, kuten myös viime vuonnakin, joulua perheen kanssa minun luonani. Hetki sitten lähtivät viimeisetkin jouluvieraat ja talo on rauhoittunut. On ollut ihanaa olla kunnolla perheen kanssa pitkästä aikaa, mutta itse asiassa nyt alkaa joululomani paras ja ihanin osuus. Yksinäisyys. Kirjat. Hiljaisuus. Tunnelmointia kynttilänvalossa. Ja niin tietysti, Porvoo. Se ihan kaikista paras. Huomenna nimittäin lähden yksin kaksiöiselle lomalleni Porvoon vanhaan kaupunkiin, iki-ihanaan Helmen budoaariin - ja otan tietysti kasan kirjoja matkaseurakseni! Maltan tuskin odottaa! <3

Middlemarcia, kakkua ja teetä <3
Syksy on ollut niin kiireinen, että lukemiselle on jäänyt tavanomaista vähemmän aikaa. Toisaalta olen kuitenkin lukenut todella monia eri kirjoja. Syyslukukaudella olen nimittäin kärsinyt aikamoisista keskittymisongelmista hieman joka asian suhteen, mikä on heijastunut lukemiseeni siten, että mistään ei meinaa tulla valmista ja luen hieman sitä sun tätä. Minusta on tullut todellinen kirjallisuuden sekakäyttäjä, ja keskeneräisiä kirjoja on kertynyt ihan ennätysmäärä. En edes pysy enää laskuissa itsekään.

Yksi joululoman missioista onkin saada jonkin verran keskeneräisiä lukuprojekteja päätökseen. Jouluaattoyönä sain jo loppuun Anne Frankin päiväkirjan, ja tänään luultavasti saan George Eliotin Middlemarch II:n päätökseen. Luulen, että Upponalle pitää lukea myös joululomalla loppuun! Sen lisäksi tarvitsen tietysti täydelliseen lomalukemistooni myös aivan uusia, lomalla aloitettavia kirjoja. Sellaisia kävinkin lainaamassa kirjastosta vinon pinon juuri ennen loman alkamista. Esimerkiksi John Greenen Let it Snow -kirja täytyy ehdottomasti lukea tällä lomalla!

Olen lukenut kaksiniteistä Middlemarchia miltei koko syyslukukauden kaiken muun ohella ja on toisaalta ihana saada se vihdoin loppuun, mutta samalla se on ääretön sääli: Middlemarch on ihan täydellistä joululomalukemista! En tiedä, mistä johtuu, mutta mielestäni 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on ehdottomasti sitä jotakin, mikä sopii aivan täydellisesti joululomaan ja tuo joulumielen. Useamman kerran olen nostattanut joulutunnelmaa Dickensin avulla, mutta George Eliot toimii myös hyvin. Mutta kun Middlemarchin ilo on kulutettu loppuun, voinkin tarttua Johanna Spyrin Heidi-kirjoihin, sillä toinen joululomaan ehdottomasti kuuluva kirjallisuuden laji on tyttökirjat!


Mitäs ihanaa te muut olette jouluna lukeneet tai aiotte vielä lukea? Onko teillä mitään jouluisia lukutraditioita?


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Svenska dagen: muumeja ja Maamme-laulua - mitä merkitsee suomenruotsalainen kirjallisuus?

Tänään 6. marraskuuta vietetään svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Se on Suomessa päivä, jolloin juhlitaan suomenruotsalaisten oikeutta käyttää äidinkieltään sekä myös Suomen kaksikielistä isänmaata.

Suomenruotsalaisten oikeus äidinkielensä käyttämiseen ja sen aiheuttama pakkoruotsin opiskelu on asia, josta nykyään väännetään paljon. Suomen kaksikielisyys on kuitenkin myös suuri rikkaus. Jos mietitään Suomen kirjallista kulttuuriperintöä, olemme paljosta velkaa Suomen ruotsinkielisille kirjailijoille.

Suomen kirjallisuuden alkuaikoina kaikki kirjallisuus oli ruotsinkielistä. Suomi sai odottaa ensimmäistä suomenkielistä romaaniaan aina Kiven Seitsemään veljekseen asti eli vuoteen 1873. Siitäkin eteenpäin ruotsi Suomen sivistyneistön kielenä hallitsi pitkään suomalaisen kirjallisuuden kenttää, vaikka pian realistisen kirjallisuuden nousun myötä saimme sellaisia upeita suomeksi kirjoittavia kirjailijoita kuin Minna Canth ja Juhani Aho.

Mutta mitä olisi Suomen kirjallisuus ilman ruotsinkielistä kirjallisuutta? Tai mitä olisi koko Suomi ilman niitä monia ruotsinkielisiä, kirjallisuudenkin saralla vaikuttaneita fennomaaneja, jotka rakensivat suomalaista identiteettiä ja kansakuntaa pitkälti ruotsinkielisillä kirjoituksillaan? Kuka olisi kansallisrunoilijamme, mikä olisi kansallislaulumme? Nimittäin Suomen kansallisrunoilija Runeberg oli ruotsinkielinen ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan olemme saaneet myös Maamme-laulumme, joka alkukielellä onkin nimeltään Vårt land. Vänrikki Stoolin tarinat kansallisromantiikan hengessä myös rakensi Suomelle omaa ylevää identiteettiä. Ilman ruotsin kieltä meillä ei olisi myöskään ihanaa Topeliusta, jonka sadut ovat kasvattaneet suomalaislapsia sukupolvesta toiseen ja jonka Luonnonkirjan ja Maamme kirjan viitoittamana moni lapsi on aloittanut opintaipaleensa. Vaikka näitä teoksia pidetäänkin nykyään monin tavoin vanhentuneina, elävät Topeliuksen opit yhä suomalaisten mielissä mielikuvina esimerkiksi hitaista hämäläisistä ja vilkkaista karjalaisista. Ilman Topeliusta emme voisi myöskään laulaa jouluisin Varpusta jouluaamuna tai En etsi valtaa loistoa.

Runebergin ja Topeliuksen ajoista on pitkä matka tähän päivään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Ruotsi ei ole enää sivistyneistön valtakieli ja suomen kielisellä kirjallisuudella on jo pitkät ja vahvat perinteet. Kuitenkin ruotsi elää yhä vahvasti toisena kotimaisena kielenä suomen rinnalla edelleen myös kirjallisuuden saralla. Muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, kirjablogeissakin suurta ylistystä osakseen saanut Ulla-Lena Lundbergin Jää eli Is, on alun perin ruotsinkielinen. Tällä viikolla julkaistuissa tämän vuotisissa Finlandia-ehdokkaissa on mukana myös yksi ruotsinkielinen ehdokas, Peter Sandstömin Laudatur.


Mitä Suomen ruotsinkielinen kirjallisuus on minulle? Eniten se ehkä merkitsee minulle jotakin, mikä sijoittuu ajallisesti 1800-luvun fennomaanien ja 2000-luvun Finlandioiden väliin. Minulle suomenruotsalainen kirjallisuus on eniten Tove Janssonin ihastuttavia ja tunnelmallisia muumeja, jonka monipuolisesta hahmogalleriasta varmasti jokainen suomalainen ja moni muukin voi löytää omakuvansa. Olen pelokas Nipsu, tuittupäinen Pikkumyy ja nilkkarengastaan kilisyttävä, hieman turhamainen ja tyttömäinen Niiskuneiti. Olen kuitenkin tosielämässä kohdannut myös paljon huolehtiva Muumimammoja, joiden sydämen ja hillovarastojen laajuus on pohjaton, filosofisen pohdiskelevia ja hieman tärkeileviä Muumipappoja sekä yksinäisyydestä ja vaeltamisesta onnensa löytäviä Nuuskamuikkusia. Olen nähnyt myös yksinäisiä Mörköjä, jotka eivät löydä ymmärtäjää ja joiden yksinäisyys jäätää kaiken, sekä huonosta kohtelusta näkymättömiksi muuttuvia Näkymättömiä lapsia. Muumien maailma ei ole vain todellisuuspakoinen satumaailma idyllisessä Muumilaaksossa, vaan psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus ihmisyydestä ja loputon elämänviisauksien lähde.

Muumien lisäksi suomenruotsalainen kirjallisuus merkitsee minulle pitkälti Edith Södergranin modernistista, elämänvoimaista - mutta myös kuolemankaipuista ja raastavan kaunista runoutta. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle Maa jota ei ole - Landet som icke är, jonka pariin palaan aina, kun olen kyllästynyt ja väsynyt siihen maahan, joka on.  Toisinaan se on taas suunnatonta Olemisen riemua tai sitä, kun Metsän vaalea tytär varisuttaa siemensä ihmisten sydämiin. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle myös Vierge Moderne, josta voi löytää vahvan ja itsenäisen naiskuvan sekä myös nauravan häiveen helakanpunaista aurinkoa.

Mutta suomeruotsalainen kirjallisuus on minulle myös jotakin paljon vanhempaa ja perinteisempää. Se on minulle myös Topeliusta. Topelius on ihana! Tämän ihanuuden löysin kääntäessäni opiskeluaikoina parissa suomennosprojekstissa Topeliuksen ennen suomentamattomia novelleja.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on siis aika paljon minulle ja vielä enemmän koko Suomelle. Haluatko kertoa, mitä se on sinulle?

Kahden Topeliuksen novellin kääntäminen kokoelmiin Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sekä Morsian ja muita kauhunovelleja on saanut minut ihastumaan Topeliukseen.