tiistai 21. maaliskuuta 2017

Samuel Becettin absurdi näytelmäklassikko Godota odottaessa

Viime syksynä päätin ryhtyä työpaikkani kirjallisuusdiplomin kimppuun. Diplomiprojekti ei ole kyllä edennyt ihan aikomallani tahdilla, vaan olen lähinnä lukenut ohi diplomilistan. Samuel Becettin klassikkonäytelmä Godota odottessa, joka tunnetaan ehkä hieman paremmin nimellä Huomenna hän tulee, taittui kuitenkin nopeasti ja mukavasti erään bussimatkan ohessa.


Kaksinäytöksinen näytelmä kattaa kaksi päivää. Päähenkilöinä ovat kulkurikaverukset Estragon ja Vladimir. He seisovat tien reunassa ja odottavat. Mitä tai ketä? No, Godot`ta. Mutta kuka on oikeastaan Godot, on aika lailla epäselvää. Vielä epäselvempää on, milloin hän tulee - vai tuleeko ollenkaan. Mutta ainakin häntä odottavat kulkurit näyttävät vakaasti uskovan, että Godot tulee kuin tuleekin, vaikka lukijaa kenties alkaa epäilyttämään.

Näytelmä on absurdin teatterin klassikko, ja absurdi onkin sana, joka tiivistää näytelmän perimmän olemuksen. Teokseen tulee kuitenkin enemmän järkeä, kun tulkitsee Godot`in hahmoa syvemmin ja näkee metaforisuuden näytelmän absurdilta näyttävän juonen pinnan alla. Näytelmässä on loppujen lopuksi kyse elämän suurista eksistentiaalisista kysymyksistä. Näytelmässä on mielestäni kyse odottamisesta ja toivosta, siitä kuinka me ihmiset usein elämämme kulkureina vain odotamme jotakin tapahtuvaksi - jotakin, mitä emme oikeastaan edes itse tiedä. Jotakin, mikä aina vain häämöttää epäselvänä kangastuksena taivaanrannassa. Jotakin, mikä on aina huomisessa, muttei koskaan tässä. Jotakin, mikä antaisi kaikelle merkityksen.

Lukukokemuksena näytelmä oli ihan mukiinmenevää luettavaa, mutta ei tarjonnut itselleni mitään järin suuria lukuilon hetkiä. Itse asiassa näytelmät eivät ole oikein lajini, ja harvoin koen voivani heittäytyä näytelmätekstin kimppuun kovin eläytyen.  Mielenkiintoista tätä näytelmää lukiessa oli kyllä miettiä, mitä merkityksiä Godot`seen voi liittää. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että luin kuin luinkin tämän kuuluisan klassikkoteoksen, jota olen joskus kuullut sanottavan jopa 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi. Olen itse asiassa vuosikausia odottanut tämän teoksen lukemista. Minun odotukseni onneksi palkittiin, toisin kuin Estragonin ja Vladimirin.


Samuel Beckett
Godota odottessa
(En attendant Godot, 1948-1949)
Arto af Hällström
Kansallisteatteri
142 s.






sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Se unohlaan painunut synttäriarvonta, joka meinasi jäädä suorittamatta: voittajan julistus!

Arvonnassa voittaminen tuottaa varmaan mahtavimman ilon tunteen silloin, kun voittaa arvonnassa, jonka luuli jo olleen ja menneen ja jonka kenties on jo kokonaan unohtanutkin - silloin, kun siis vähiten osaa odottaa voittoa.


Siinä onkin minulle hyvä syy helliä huonoa omaatuntoani, joka on pitkään kolkutellut minua siitä, että syystä, toisesta ja ties miten monesta muusta asiasta johtuen syksyllä blogisynttäreideni kunniaksi julistamani arvonta on jäänyt suorittamatta. Arvonta-aika umpeutui jo 31.10, joten minua suoraan sanottuna hieman nolottaa, että arvonnan suorittaminen ja siitä bloggaaminen on jäänyt näin pitkälle. Itse asiassa arvontapalkinto on ollut jo monen monta kuukautta ostettuna. Mutta kuten tuttu sanonta kuuluu, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tänä viikonloppuna vihdoinkin otin kuitenkin asiakseni tarttua toimeen ja suorittaa arvonta. Noin kolmestakymmenestä osallistujasta arpaonni suosi  Anuliinin ajatuksia -blogin Anuliinia. Onnittelut voittajalle!

 Pyydän voittajaa lähettämään minulle postiosoitteensa sähköpostitse osoitteeseen anna.jarvenpaa(ät)salo.fi.




Sen lisäksi, että sain tänä viikonloppuna suoritettua vihdoin arvonnan, olen nauttinut olan takaa kirjoista ja kakusta. Nauttikaa tekin! :)

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Hidas ja pölyinen, mutta ihana klassikko: George Eliotin Middlemarch



Hehkuvamielinen Teresia ei voinut tyytyä vähempään kuin sankarin osaan. Hän ei välittänyt moniniteisistä ritariromaaneista eikä valloituksista, joita ylhäissukuiselle, lahjakkaalle tytölle tarjoutui seuraelämässä. Hänessä palava tuli kulutti pian haperan polttoaineen, se leiskui kohti rajoittamatonta tyydytystä, kohti jotakin tavoitteita, johon pyrkiessään se ei milloinkaan väsyisi ja jossa epätoivo omasta riittämättömyydestä ja autuas kokemus elämästä oman itsensä ulkopuolella sulautuisivat yhdeksi.

Tuo espanjalainen nainen, joka eli kolmesataa vuotta sitten, ei jäänyt vaille seuraajia. (- -)


Joidenkin mielestä haparoiva elämä johtuu siitä, että Kaikkivaltias on luonut naisen luonnon valitettavan ääriviivattomaksi. Jos olisi olemassa vain yhdentasoista naisen tietojen vajavuutta, yhtä selvästi todettavissa olevaa kuin kyvyttömyys laskea kolmea pidemmälle, silloin naisen osaa yhteiskunnassa ehkä voisi tutkia tieteellisin menetelmin. Tuo ääriviivattomuus on edelleen olemassa, ja lajin puitteissa on enemmän muunnoksia kuin voisi kuvitella naisten hiuslaitteiden samannäköisyyden ja suorasanaisten ja runopukuisten lemmentarinoiden perusteella. Siellä täällä varttuu sameavetisen lammikon partaalla nuori joutsen ankanpoikien joukossa seurastaan vaivaantuneena eikä pääse milloinkaan omiensa pariin kokemaan elävää yhteenkuuluvuutta. Siellä täällä syntyy Pyhä Teresia, josta ei tule minkään alkuunpanijaa, jonka rakastavan sydämen lyönnit ja jaloa tehtävää anovat pyynnöt häipyvät kuulumattomiin tai pirstoutuvat esteisiin sen sijaan, että kiteytyisivät kauaskantoiseksi teoksi. 

Näin johdattelee George Eliot (oikealta nimeltään Mary Anne Evans) lukijan suurromaaninsa Middlemarchin teemoihin ja sen päähenkilön mielenmaisemiin.

Olin viime syksynä katsomassa loistavaa elokuvaa Captain Fantastic. Siinä mainittiin ohimennen Middlemarch -romaani. Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski minuun kauhea vimma: minun on pakko vihdoin lukea Middlemarch!

Vaikka inspiraatio lukemiseen tuli hyvin äkillisesti, ei kirjan lukeminen tapahtunut lainkaan yhtä äkisti. Harvaa teosta olen lukenut niin pitkään ja hartaasti - ja myös nauttinut sen lukemisesta niin syvästi ja hartaasti. Alkusyksystä aloitetun kaksiniteisen teoksen viimeinen sivu kääntyi vasta joululomalla. Middlemarch on niitä harvoja kirjoja, jotka tuntuvat siltä, etteivät ne lopu ikinä - mutta joiden ei myöskään ikinä toivoisi loppuvan. Se on niitä teoksia, jotka kätkevät lukijansa kokonaan omaan lumoavaan maailmaansa ja saavat unohtamaan kaiken muun. Se on niitä teoksia, jotka lipuvat eteenpäin yhtä hitaasti kuin poutapilvet kesäisellä tuulettomalla taivaalla ja joiden ei toivoisikaan lipuvan eteenpäin yhtään sen nopeammin. Olen kokenut, että varsinkin 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on usein tällaista taikaa, ja se mielestäni Middlemarchissa tämä taika on tenhoavimmillaan.


Middlemarchin 888 sivua kätkevät sisäänsä pitkän ja monitahoisen tarinan, jota on vaikea tiivistää. Teos kertoo elämästä Middlemarch-nimisessä fiktiivisessä kylässä Englannin maaseudulla. Sen englanninkielisen alkuteoksen alaotsikko on nimeltään A study of Provincial life, mikä kertonee paljon teoksen sisällöstä. Monien henkilöhahmojen ja erilaisten ihmiskohtaloiden kautta Eliot piirtää laajan ajankuvan elämästä 1800-luvun alkupuoliskon englantilaisessa maalaiskylässä. Teos edustaa realismia ja realismin tyylille tyypillisesti ottaa kantaa moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten köyhyyteen, torppareiden elinoloihin ja ennen kaikkea naisen asemaan yhteiskunnassa ja avioliitossa sekä laajemmin myös avioliittokysymyksiin.

Teoksen keskushenkilöksi nousee nuori, persoonallinen ja vahva naishahmo Dorothy Brooke, joka on jäänyt orvoksi ja muuttanut siksi sisarensa Celian kanssa setänsä luokse Middlemarchiin. Dorothy on kaunis, mutta sitäkin enemmän älykäs ja kunnianhimoinen. Hän haluaa tehdä elämässään jotakin muuta kuin koristaa olemuksellaan porvariston salonkeja, kuten useimmat tuon ajan naiset. Hän kokee sydämen asiakseen ja kutsumuksekseen esimerkiksi tilattomien elinolojen ja asuntojen parantamisen. Dorothyllä on päässään paljon älyä, mutta sydämessään ei loppujen lopuksi kauheasti syvempää viisautta, mitä tulee ihmistuntemukseen. Siksi hän naiivissa nuoren ihmisen idealismissaan ja älyllisessä kunnianhimossaan menee rakastumaan erääseen kuivaan ja käppänään, keski-ikäiseen, mutta perin viisaana ja älykkäänä pidettyyn pappismieheen, herra Casaubouniin, monien läheistensä suureksi kauhuksi. Kumma kyllä, myös vanhan, koko elämänsä naisista erossa pysyneen poikamiehen sydän lämpenee nuorta Dorothyä ja tämän jumaloivaa rakkautta kohtaan, ja tämä hyvin epäsuhtaiselta parilta vaikuttava kaksikko päätyy naimisiin.


Avioliitto ei kuitenkaan vastaakaan  Dorothyn kauniita haaveita. Myös Casaubounin älyllinen ylemmyys, johon Dorothea niin palavasti rakastui, murenee tämän silmissä. Dorothy, joka arveli kykenevänsä auttamaan älyllistä miestä tämän suurissa ja tärkeissä tieteellisissä tutkimuksissa, turhautuukin aviovaimon toimettomaan rooliin. Katkeralla tavalla nuoren ja kirkasotsaisen idealistin haaveet romuttuvat, mutta onneksi vanhoista ja sairaalloisista aviomiehistä ei nuoren naisen tarvitse kärsiä välttämättä sittenkään aivan lopun ikäänsä. Leskeytyminen voikin olla uuden ja paremman elämän alku.

Vaikka teoksessa on paljon muitakin merkittäviäkin elämänkohtaloita kuin Dorothyn, on Dorothyn tarina mielestäni mielenkiintoisin. Myös avioliittokysymyksiä käsitellään monen muun parin kautta. Mielestäni Dorothy on monitahoinen ja kiinnostava romaanihenkilö, jolle on vaikea löytää kirjallisuushistoriasta kaltaistaan. Mielestäni hänen avioliittodraamansa on myös mielenkiintoisen erilainen verrattuna moniin muihin tuon ajan tarinoihin. On niitä kirjoja, jotka päättyvät onnellisesti häihin ja jättävät jälkeensä illuusion, että avioliiton onnellisen sataman saavuttaminen on kaiken päätepiste ja tae loppuelämän tasaisesta seesteisyydestä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa koko Jane Austenin tuotanto. Sitten toisaalta on niitä tarinoita, joissa avioliitto romuttaa naishenkilön haaveet niin pahasti, että lopussa otetaan joko annos arsenikkia tai heittäydytään junan raiteille, kuten Madame Bovaryssä tai Anna Kareninassa. En kiellä, etteikö naishenkilön avioliitto voisi päätyä annokseen arsenikkiä tai loppuelämän auvoon (tai ainakin melkein), mutta Dorothyn tarina on mielestäni monella tavalla paljon realistisempi ja erilaisuudessaan virkistävä.

Pidin tavattomasti Eliotin tyylistä. Sanomattakin on selvää, että pidän hänen aikakaudelleen tyypillisistä koukeroisista virkerakenteista, joiden mutkikkuus tarjoaa aivoille työtä, ja joiden hidastempoisuus on kuin terapiaa minulle kiireiden keskellä. Tämän lisäksi minua ihastutti Eliotin pieni ironinen ja satirisoiva ote, joka silloin tällöin tuli tekstissä esiin ja sai minut nauramaan ääneen. Teoksen paras ja mieleenjääviin kohta oli Casaubonin Dorothylle kirjoittama kosintakirje, jonka monimutkaisella muodollisuudella ja kliseiden täyttämällä ilmaisulla Eliot pilkkaa Casaubonin turhantärkeyttä ja vanhan poikamiehen kokemattomuutta rakkausasioissa. Satiiria parhaimmillaan!

George Eliot
Middlemarch I & II
(Middlemarch, 1871 - 1872)
Suom. Aune Tuomikoski
WSOY
Yht. 888 s.

torstai 23. helmikuuta 2017

John Steinbeckin veikeä Hyvien ihmisten juhla


Tämän kevään äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeen ensimmäisessä tehtävässä ihmeteltiin John Steinbeckin romaanin Hyvien ihmisten juhla katkelmaa ja mietittiin, millä tavoin kertoja esittelee siinä miljöötä. Tehtävä oli mielestäni kokeen kiehtovin - ja samalla ehkä haasteellisin. Ylioppilastutkintolautakuntaan lähetin aika monta yhtä pistettä kyseisestä tehtävästä, mutta en traumatisoitunut siitä niin paljon, ettenkö olisi mennyt rakastumaan täysin rinnoin Steinbeckin katkelmaan. Miljöön kuvauksen keinot katkelmassa todellakin ovat kiehtovat! Katkelman elävä tyyli, lukuisat hienot metaforat ja muut kielikuvat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Inspiroidun tehtävästä siinä määrin, että päätin lainata kirjan talvilomalukemisekseni.

Kokeessa ollut romaanin ensimmäinen luku on nimeltään Cannery Row (joka on myös koko englanninkielisen alkuteoksen nimi), ja siinä kuvataan Cannery Row -nimistä katua, joka on kirjan keskeisin miljöö.

Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu, on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. Cannery Row on rykelmäinen ja hajallinen paljous peltiä ja rautaa ja ruostetta ja puun pirstaleita, lohkeillutta katukäytävää ja rikkaruohon valtaamia tontteja ja romukasoja, aaltopeltisiä sardiinisäilyketehtaita, kapakoita, ravintoloita ja porttoloita ja pieniä täyteen ahdettuja sekatavarapuoteja ja laboratorioita ja ruokalanmurjuja.

( - - )

Kuinka voi runon ja löyhkän ja soraäänen - valonsävyn, sävelen, tottumuksen ja unelman - siirtää elävänä kirjan sivuille? Merieläinten kokoilijat tietävät, että on olemassa tietynlaisia litteitä matoja, jotka ovat melkeinpä liian hauraita vangittaviksi eheinä, sillä kun niihin kajoaa, ne katkeavat ja repeytyvät. Niiden on annettava hiljakseen valua veitsen lappeelle, ja silloin ne voi varovasti nostaa merivedellä täytettyyn pulloon. Ehkäpä tämäkin kirja on kirjoitettava noin - aukaistava kirjan sivu ja annettava tarinoiden valua sille itsekseen.

Kirjan ensimmäinen luku antaa hyvän kuvan myös koko romaanista: Kertoja on todellakin antanut tarinoiden valua kirjan sivuille, yrittämättä pakottaa niitä liiaksi tiettyyn muotoon. Kirja on eläväinen ja hajanainen kuva elämästä Cannery Row`lla. Henkilöhahmoja on monia, eikä juuri kukaan heistä saavuta täysin selkeää päähenkilön asemaa. Hyvien ihmisten juhlaan mahtuu vastakohtia - sekä unelmia että löyhkää. Kirjailija on pyrkinyt kuvaamaan koko elämän vilkkaan kirjon pienessä kalifornialaisessa kaupungissa.

Nautin teoksesta tällä viikolla lempikahvilassani Café Carréssa peräti kahtenakin päivänä.

Kirja on kirjoitettu hienoisen humoristisella otteella, ja lopputulos on jokseenkin veikeä. Teoksessa parasta onkin sen tyyli - juuri se, mihin kirjassa ihastuin jo ylioppilaskokeen perusteella. Hyvien ihmisten juhla on kaukana kaikesta kauniista ja ihanteellisesta, mutta samalla siinä on jotakin hieman hullunkurisen iloista. Toisaalta täytyy todeta, että kirja ei ihan täyttänyt kaikkia odotuksiani, vaan jätti minut ehkä hieman kylmäksi - sekä hieman hämmentyneeksi. Jostain syystä en ihan päässyt käsiksi teoksen teemoihin. Luulisi sellaisia löytyvän Nobel-kirjailijan teoksesta. Lieneekö tämä  johtunut ehkä liian nopeasta ja huolimattomasta lomalukutyylistäni? (Tiedättekö sen lomafiiliksen, kun yrittää ahmia kirjaa niin nopealla tahdilla kuin mahdollista, jotta ehtisi lukea lomallaan mahdollisimman monta kirjaa?)  

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta tämä ensimmäinen Steinbeckini oli mielenkiintoinen lukukokemus, ja toivoisin voivani jatkaa jossakin vaiheessa seikkailujani Steinbeckin tuotannon parissa. Olen itse asiassa jo pitkään halunnut lukea tuota Amerikan nobelistia. Hiiriä ja ihmisiä on jo lukulistallani. Haluatteko suositella minulle jotakin muuta?


John Steinbeck
Hyvien ihmisten juhla
(Cannery Row, 1945)
Tammi
197 s.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lasten pappitarinoita luostarinkammiossani: Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita


Pikkupappi eleli Volga-joen rannalla Venäjän sydämessä, pikkuruisessa kylässä. Hänen nimensä oli isä Sergei, ja joka aamu hän meni siniseen kirkkoon pienen matkan päähän kodistaan ja toimitti siellä jumalanpalveluksen. Elettiin joulunalusaikaa.

Pikkupappi heräsi uuteen päivään aamuhämärässä. Hän kuulosteli olemistaan ja ihmetteli, miksi olo tuntui niin autuaalta; tänään oli se päivä, jona hän oli päättänyt noutaa torilta joulukuusen. Pikkupappi rakasti jouluja, joulukuusia, kynttilöitä ja joulukoristeita. Hän oli hyvin huolellinen valitessaan joulukuusta, otti torille mukaan mittanauhan, että löytäisi juuri oikean kokoisen kuusen. Kuusen piti pikkupapin mielestä olla tuuhea ja täydellinen. Pikkupappi veti jalkaansa saappaat eikä harmitellut edes sitä, että toisen saappaan pohjassa oli reikä. Hän lähti päättäväisenä ulos talosta ja kulki torille.

Riemullani ei ollut rajaa, kun löysin Valamon luostarilomallani omasta huoneestani Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita. Uppo-Nallen kirjoittajan pappitarinat Volga-joen rannalla asuvasta isä Sergeistä ovat vallan toisenlaisia kuin runollisesta nallesta kertovat lastensadut, mutta hellyyttävyydessään miltei saman veroisia. Jo kirjan nimi on niin ihastuttavan suloinen: papit ovat minun ja varmaan vielä enemmän lasten silmissä juhlavassa auktoriteetissaan hieman etäisiä hahmoja, mutta sana pikkupappi esittää papin hahmon hieman sympaattisemmassa valossa - hieman tavallisempana ihmisenä. Myös kirjan tarinoissa sama kuva pikkupapista vahvistuu: tämä pikkupappi on tuiki tavallinen ja sympaattisen herttainen pappi, joka vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta.


Pikkupapin tarinoita pitää sisällään useita, toisistaan irrallaan olevia tarinoita pikkupapin elämästä. Tarinat ovat hyvin arkisia sattumuksia papin elämästä. Niillä on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Pikkupapin joulukuusi, Pikkupappi kalastaa, Pikkupapin potkukelkka sekä Pikkupappi, kissa ja koira. Parhaimmat naurut kirvoitti tarina nimeltään Kiristäjämummo. Kirja on Ortodoksisen Nuorten Liiton julkaisema, ja perustunee ortodoksiseen maailmankuvaan. Mielestäni tarinat eivät kuitenkaan ole sinänsä mitenkään alleviivatun uskonnollisia - tai varsinkaan alleviivatun ortodoksisia (päähenkilön ammattia lukuunottamatta!). Uskoisin niiden olevan mielenkiintoista luettavaa monelle muunkin kirkkokunnan edustajalle ja ihan uskonnottomallekin lukijalle - niin lapselle kuin aikuiselle.


Tarinoilla on yleensä jokin pieni opetuksensa, mutta pääsääntöisesti nämä ovat mielestäni sellaisia opetuksia, jotka sopivan lapselle kuin lapselle - uskonnolliseen traditioonsa katsomatta. Esimerkiksi tarina kiristäjämummosta osoittaa, että se mummo, joka on oikea maanvaiva ja koettelee papin hermoja jatkuvalla kinumisellaan saada pappi luokseen juomaan teetä ja syömään piirasta, onkin lopulta vain yksinäinen ja säälittävä ihminen. Häntäkin on ymmärrettävä ja hänellekin on osoitettava lähimmäisenrakkautta ja välittämistä, sillä hänellä ei ole ketään muutakaan.

Luostarihuoneestani yllätyslukemisena löytynyt Pikkupapin tarinoita sulostutti hauskasti luostarilomani loppua. Kirjan suloiset ja elävän näköiset kuvat ovat piristävää katseltavaa.




Elina Karjalainen
Pikkupapin tarinoita (2003)
Kuv. Irke Petterberg
Ortodoksisten Nuorten Liitto
47 s.

Tarina Sound of Musicin takaa ja luostaritunnelmia Valamosta

Laulavasta Trappin perheestä kertova musikaalielokuva Sound of Music on yksi kaikkien aikojen rakkaimpia lempielokuviani. Yksi niistä harvoista elokuvista, jota olen jaksanut katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, jonka muistan myös lapsuudestani. Elokuvan ihanat laulut, menneen maailman henki, kauniit maisemat ja idealisoitu romanttisuus ja toisaalta myös hullunkurinen hauskuus lumoavat. Elokuvan Edelweiss-laulua jaksaisin kuunnella loputtomia kertoja peräkkäin. Muistan myös aina lapsuusvuosista saakka, kuinka meidän isämme on laulanut tuota Edelweissiä välillä kotonamme.





Pienenä taisin luulla Sound of Musicin olevan vain kaunis elokuva. Myöhemmin minulle on selvinnyt sen perustuvan tositarinaan, joka on alun perin kirjoitettu kirjaksi. Sound of Music -elokuva perustuu Trappin laulavan perheen äidin Maria Augusta Trappin kirjoittamaan Trappin perhe -romaaniin. Tuo punakantinen, siskoltani perinnöksi saamani kirja on jo vuosia odottanut minua omassa kirjahyllystäni. Olen tiennyt, että jonakin päivänä minun on vielä aivan pakko lukea se. Se päivä koitti vihdoinkin nyt talvilomallani. Suuntasin viettämään talvilomani aloitusta Heinävedelle Valamon luostariin kolmeksi yöksi. Jo matkaa varatessani päätin, että nyt jos koskaan on aika vihdoin lukea tarina Sound of Musicin takaa! Tarina sopii luostarilomalle yhtä kauniisti ja täydellisesti kuin edelweiss-kukka Alpeille.


Trappin perheen tarina nimittäin lähtee liikkeelle luostarista. Päähenkilö ja kirjan kirjoittaja Maria on nunnakokelaana itävaltalaisessa Nonnbergin luostarissa aikeenaan omistaa elämänsä Kristukselle. Nämä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun luostarin abbedissa määrääkin Marian erään leskeksi jääneen kapteeni von Trappin  perheeseen määräajaksi yhden tämän seitsemän lapsen kotiopettajattareksi. Lapsiparat kärsivät surusta surevan isän poissaolevuudesta sekä  poismenneen äidin jättämästä tyhjiöstä. Hartaana uskovaisena Maria rukoilee, että Jumala lähettäisi lapsille uuden äidin ja onnettomalle isälle uuden vaimon. Näin rukoillessaan hän ei kuitenkaan aavista, että se uusi äiti ja uusi vaimo voisi olla hän itse.

Kapteeni Trapp rakastuu nuoreen kotiopettajattareen, josta on itse asiassa tullut koko lapsikatraan hoitaja ja kapteenin taloudenhoitaja. Nunnan elämästä haaveillut Maria järkyttyy kosinnasta ja pakenee luostariin kysymään neuvoa kiperässä tilanteessa. Pyhä henki kuitenkin ilmoittaa koko nunnien suurelle kaartille, että on Jumalan tahto, että Maria menee naimisiin kapteenin kanssa ja hylkää nunnanuransa. Jumalan tahtoa on toteltava, joten Maria menee naimisiin kapteenin kanssa - ja oppii pikku hiljaa myös rakastamaan tätä, vaikka kokeekin alkuun menneensä naimisiin vain "lasten kanssa".























Tämä on se osa tarinaa, josta elokuva suurimmaksi osaksi kertoo - vaikkakin osin hyvin erilaisena. (Elokuvassa esimerkiksi Marian ja George Trappin avioliitto esitetään rakkausavioliittona.) Kirjassa tämä osa on kuitenkin vasta alkusoitto kaikelle muulle. Omasta mielestäni tämä "elokuvaosa" oli kuitenkin romaanin mielenkiintoisin osa. Tarina jatkuu tästä eteenpäin kuitenkin avioelämän ja perheen laulajauran kuvaukseen ja jatkuu siitä Amerikkaan pakenemiseen. Koko monilukuinen perhe alkaa Marian johdolla harjoittelemaan laulamista ja kehittyy tunnetuksi "laulavaksi perheeksi". Kun Itävallan miehittänyt Hitler kutsuu Trappit laulamaan syntymäpäivilleen ja perhe vakaumuksellisista syistä kieltäytyy "kunniasta", päättää perhe paeta Amerikkaan. Suuren natsijohtajan syntymäpäiväkutsusta kun ei käy noin vain kieltäytyminen ilman ikäviä jälkiseuraamuksia.

Trappin perheen tarina on monivaiheinen ja rikas. Tarina on jo itsessään kiehtova, mutta kiehtovamman siitä tekee tietoisuus siitä, että se on totta (ainakin jossain määrin). Lukiessani mietin kyllä kovin myös sitä, missä suhteessa se on totta ja missä suhteessa Maria Trapp puolestaan on värittänyt - tai jopa vääristellyt - tarinaansa. Aihe nimittäin on kiistelty. Marian kuoleman jälkeen Trappin sukuhan riitaantui, ja lapset  ovat tuoneet esille, ettei kaikki ollut ihan sellaista, millaisena kirja (ja vielä vähemman elokuva) on asiat esittänyt. Maria itse ei ilmeisesti todellisuudessa ollut niin "hyvä" ihminen, millaisena kirja hänet esittä. (No, kukapa haluaisikaan esittää itsensä omaelämäkerrassaan hirviönä?) Tästä on tehty dokumenttikin, jonka olen vuosia sitten nähnyt ja jonka sisällön siksi suurimmaksi osaksi iloisesti unohtanut. Nyt kirjan lukemisen jälkeen tekisi kuitenkin mieleni palata siihen uudestaan.

Olipa Maria yhtä mukava äiti ja puoliso kuin millaisena kirja hänet esittää tai ei, on ainakin yksi asia varma: hän osaa kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu siten kuin mielestäni kaikki "kunnon vanhanajan kirjat". Ihan jo kirjan ensimmäisistä sanoista lähtien heittäydyin täysillä tarinan mukaan ja annoin Marian mukaansatempaavan kertojaäänen viedä minut mennessäni vuosikymmenten taakse nunnaluostarin muurien sisälle. Ja tunnelma oli juuri oikea tänne Valamon luostarilomalleni!

Lomatunnelmia Valamosta



Luostarit ovat aina jollakin tavalla viehättäneet minua. En ole itse sellaisessa ikinä ennen käynyt, mutta niin kauan kuin muistan, vain haaveillut. Viime syksynä kun näin Saran kirjojen Saran Valamo-tunnelmia kuvina hänen Facebookissaan ja blogissaan, konkretisoitui luostarihaaveeni Valamo-lomaksi.


Niinpä tosiaan varasin talvilomaksi itselleni kolme yötä Heinävedellä, Savon sydämessä sijaitsevasta Valamon ortodoksisesta munkkiluostarista. Nyt tuon lomani viimeisenä iltana (tai yönä!) tuntuu siltä, että loma on ollut aivan liian lyhyt! Tämä on ollut juuri sitä, mitä olen kaivannut. Lomaa edeltävä työjakso oli poikkeuksellisen hektinen ja haastava. Tekstitaidon yo-kokeet ja (ja hieman myös ruotsin yo-kuuntelut)  ja sitä edeltävät preliminäärikokeet valvottivat minua useampana yönä aamun pikkutunneille asti. Vikaa työpäivää edeltävänä yönä, jota seuraavana päivänä myös kokeet piti lähettää ylioppilastutkintolautakuntaan, tein kaikkien aikojen työvalvomisennätykseni ja pääsin nukkumaan vasta varttia vaille viisi. Loman alkaessa olin väsymyskuoleman partaalla. Oikeastaan tuntuu, etten olisi selvinnyt edeltävästä viikosta ehjin mielin ilman silmissä siintävää haavekuvaa tulevasta Valamon lomasta. Se auttoi minua jaksamaan niinä yön pimeinä ja loputtomina työntäyteisinä tunteina. Siksipä tuntui suorastaan taivaalliselta ensimmäisenä lomapäivänään heittää kimpsut ja kampsut (ja monta kirjaa) autoon sekä hurauttaa kauas pois luostarin rauhaan.

Luostarin kiireetön tunnelma on todella tehnyt minulle hyvää. Tuntuu, etten ole tehnyt niin paljon asioita kuin olin kuvitellut tekeväni täällä. En ole lukenut myöskään niin paljon kuin olin ajatellut lukevani. En ole kuitenkaan ottanut siitä mitään paineita. Tämä loma on ollut hyvä juuri tällaisenaan. Olen nukkunut hyvin ja makeasti, lepäillyt sängyssä pois yo-koeuupumustani, katsellut taivaalta tippuvia lumihiutaleita, siemaillut teetä, lueskellut rauhalliseen tahtiin sekä kirjoitellut päiväkirjaani, blogiani ja erinäisiä kaunokirjallisia viritelmiä. Olen hoidellut myös ihmissuhteitani puhumalla puhelimessa ystävien kanssa, joihin en ole työkiireideni keskellä ehtinyt pitämään tarpeeksi yhteyttä. Olen myös viilettänyt  pitkin lumista maisemaa luostarin ihanalla punaisella potkukelkalla. (Aivan mahtavaa, että täällä on vierailijoille lainattavissa sellaisia!) Lisäksi tämän päivän huippuhetkiä oli käydä katselemassa luostarin hautausmaalla koristeellisia vanhoja puuristejä ja lueskella niiden toinen toistaan erikoisempia ja kiehtovampia munkkien ja nunnien nimiä. Ortodoksisiin jumalanpalveluksiin tutustuminen on ollut aivan oma kiehtova kokemuksensa. Ihka "oikeat" munkit tummanpuhuvissa liehuvissa kaavuissaan resitoimassa uskonnollisen juhlavia sanoja ja suitsuttamassa suitsukkeita hämärässä, kynttilöin valaistussa häikäisevän koristeellisessa kirkossa pistää tähän kaikkeen tottumattoman turistin pään hieman pyörälle ja mielikuvituksen laukaamaan. En voinut sille mitään, että minulle tuli hyvin keskiaikainen olo jumalanpalveluksessa ja pienen hetken kuvittelin tipahtaneeni keskelle Umberto Econ Ruusun nimen maailmaa.

Yksi hyvin tärkeä ja ihana yksityiskohta lomassani oli se, että otin oman rakkaan ja kauniin teemukini mukaan, josta olen voinut nauttia teetä omassa huoneessani lukemisen iloa nostattamaan.




Valamo on paikka, jonne haluan ehdottomasti vielä palata - ja useammaksi yöksi kerralla! Haluaisin nähdä Valamon ensi kesänä vielä kesäpuvussaan. Uskon, että silloin tämä paikka pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun puut ja ruohikko vihertävät kauniisti ja luostarialuetta ympäröivä järvi kimmeltä sinisenä. Lähellä on myös Lintulan nunnaluostari, joka onkin yleisölle ja majoittujille vain kesäkaudella auki. Ensi kesäni haaveissani siintääkin jo vahvasti Valamon ja Lintulan yhdistetty vähintään viikon mittainen luostariloma kirjojen, lukemisen ja kirjoittamisen parissa!


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä


Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.


Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.


Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY
117 s.