torstai 10. elokuuta 2017

Onnellisuuden salaisuuden äärellä: Hygge - hyvän elämän kirja




Meik Wikingin kirjoittama Hygge - hyvän elämän kirja on näin vaatimattomasti ilmaistuna ehdottomasti paras ja ihanin tietoteos, minkä olen kuuna päivänä lukenut. Koska teos teki minuun niin suunnattoman suuren vaikutuksen, teoksesta bloggaaminen on aiheuttanut minulle suunnattoman suuria paineita ja bloggaaminen on vain viivästynyt ja viivästynyt. Saatuani nimittäin teoksen luettuja jo joskus maaliskuussa olin niin vaikuttunut teoksesta, että ajattelin, että minun on ehdottomasti kirjoitettava jokin superupea, kenties koko blogihistoriani mahtavin ja upein ja syväluotaavin blogipostaus kirjasta, jota koristaisivat mitä hyggeimmät ja kauneimmat kuvat ja joka tekisi oikeutta teoksen ihanuudelle ja mahtavuudelle. Olen hautonut ja hautonut tätä suurta kirjallista luomustani (toisin sanoen vain siirtänyt sitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan jotakin suurta ja jumalallista inspiraatiota), mutta tullut siihen tulokseen, että joskus on vain tartuttava härkää sarvista ja tehtävä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten - ja tyydyttävä lopputulokseen.

Tanskan kielestä jo suomeenkin sujuvasti sujahtanut sana hygge on muodostunut eräänlaiseksi muotitermiksi ainakin erään, hyggeharrastuneen kansanosan keskuudessa. Myös tämä Meik Wikingin hyggeä käsittelevä teos on ollut varsin suosittu teos niin meillä kuin maailmalla ja varmaan omalta osaltaan brändännyt koko hyggen käsitettä eteenpäin. Ihan kaikille sana ei kuitenkaan liene tuttu, joten yritän avata sitä. Hyggen selittämien täydellisesti lienee kuitenkin mahdotonta tässä bloggauksessa, sillä sanalle ei löydy täysin käypää vastinetta sen paremmin suomessa kuin missään muussakaan kielessä. Meik Wikingin koko 288-sivuinen teos on kokonaisuudessaan yritys vangita hyggen olemus sanoihin, selittää sitä ja antaa lukijalle vinkkejä hyggen olemuksen etsimiseen.Koska hygge ei anna helposti vangita itseään sanoihin, aloitan selitykseni sanasta kaukaa ja laajasti.

Tanskalaiset on monissa tutkimuksissa todettu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Onnellisuustutkijat ovat yrittäneet selvittää tanskalaisten salaista onnen lähdettä ja miettiä, mikä tanskalaisuudessa ja tanskalaisessa kulttuurissa voisi selittää onnellisuuden. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että salaisuus saattaa piillä ilmiössä, jolle muilla kansoilla ei ole edes omaa sanaa ja joka on erityisen tyypillistä tanskalaisuudessa - ja sen ilmiön nimi tanskaksi on hygge. Hygge on omien sanojeni mukaan eräänlaista mukavaa ja tunnelmallista oloilua - vastakohta kaikelle stressaavalle suorittamiselle. Annan Meik Wikingin määritellä hieman tarkemmin Hyggeä:

Ei ole tärkeää, miten hygge lausutaan tai käytetäänkö siitä esimerkiksi verbimuotoa "hyggeillä". Kun yhdeltä aikamme suurimpiin kuuluvalta filosofilta - Nalle Puhilta - kysyttiin, miten tietty tunne kirjoitetaan, hän vastasi: "Sitä ei kirjoiteta, se tunnetaan sydämellä."

"Hyggen" kirjoittaminen tai lausuminen on kuitenkin helppoa. Vaikeaa sen sijaan on selittää, mitä se tarkasti ottaen tarkoittaa. Hyggeä on selitetty "läheisyyden luomisen taidoksi", "sielun viihtyvyydeksi", "mielipahan puuttumiseksi", "rauhoittavista asioista nauttimiseksi", "kodikkaaksi yhteenkuuluvuudeksi", omaksi suosikikseni "kupilliseksi kaakaota kynttilänvalossa" ja kaikeksi niiden väliltä.

Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi.


Itse törmäsin hygge-sanaan muistaakseni kunnolla ensimmäisen kerran joskus viime syksynä, jolloin satuin lukemaan erään Helsingin Sanomien jutun, joka käsitteli hyggeä ilmiönä ja johon oli haastateltu erästä suomalaista elämäntapahyggeilijää. Silloin koin valtavan ahaa-elämyksen: tajusin, että tämä on juuri sitä, mikä minunkin elämässäni se suurin onnellisuuden lähde. Minusta on viime vuosina kehittynyt varsinainen hyggeharrastaja, vaikka en ihan niin kauaa ole käsitettä tuntenutkaan. Oikeastaan sen jälkeen, kun muutin omaan kotiini kaksi vuotta sitten kesällä, on elämään tullut hyvin merkittäväksi osaksi juuri se, mitä voisi nimittää hyggeksi. Hyggeillyt olen kyllä aiemminkin, mutta sen määrä on kasvanut olennaisesti omaan kotiin muuton myötä.

Omasta kodistani on nimittäin tullut minun hyggevaltakuntani, jossa minulla on ollut paremmat mahdollisuudet hyggeillä kuin asuessani lapsuudenkodissani. Hyggeilystä on tullut jopa eräänlainen elämäntapa itselleni, ja näen säännöllisesti vaivaa sen eteen, että saan järjestettyä itselleni hyggehetkiä. Olen äärettömän visuaalinen ihminen, ja sieluni lepää kauneuden keskellä. Itselleni on ollut hyvin merkityksellistä se, että olen saanut sisustaa oman kotini alusta loppuun asti omaa kauneusaistiani ja hyggevainuani kuunnellen. Vanhempieni luona asuessani en voinut juuri kotihyggeillä, koska fyysinen ympäristö ei ollut siihen sopiva - kotimme oli sisustettu enemmän käytännöllisyyttä kuin kauneutta ajatellen. 

Omassa hyggeilyssäni keskeisimpiä elementtejä on kirjojen lukeminen ja teen juominen ihanista Greengate-kupeistani - ja kakkujen syöminen. (Välikommenttina pakko mainita, että Greengaten kotimaa on myös Tanska!)  Usein teen näitä kaikkia kolmea tai varsinkin kahta ensin mainittua samaan aikaan, mutta hyvin hyggeä on tehdä niitä myös erikseen. Mitä teehen tulee, tärkeää on, että sitä haudutetaan teepallolla kauniissa teekannussa - ja litkitään illan (tai aamun) mittaan vaikka koko kannu. Pussiteet ovat mielestäni silkkaa roskaa ja täysin epähyggeä - teen hauduttamisessa ja teekannuissa on tunnelmaa!

Tämä on hyggeintä, mitä tiedän <3

Hygge-kirjan kirjoittanut Meik Wiking on Kööpenhaminassa sijaitsevan The Happiness Research Instituten tutkija ja hänen työnään on tutkia onnellisuutta ja sitä, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Wikingin edustama instituutti on myös yrittänyt nimenomaan tutkia sitä mielenkiintoista kysymystä, mikä tekee tanskalaisista maailman onnellisimman kansan.  Wiking on siis selvittänyt tietellisin menetelmin myös hyggen reseptiä ja on varsinainen asiantuntija saralla. Kirjassaan hän selvittää kohta kohdalta hyggeen liittyviä elementtejä.  Kirjan luvut on nimetty esimerkiksi ostikoin "Valo", "Yhteenkuuluvuuden tunne", Ruoka ja juoma", "Vaatteet" jne. Näin kirja rakentaa eri elementtien kautta tarkempaa kuvaa siitä, mitä kaikkea hyggeen kuuluu ja mitä kautta hyggen voi löytää. Kirjassa on paljon ihan konkreettiisa ohjeita hyggeilyyn.

Yksi ilahduttavimmista asioista teoksessa on sen visuaalinen ja fyysinen olemus, joka itsessään on jo hyvin hygge ja johdattaa lukijan hyggemäisiin tunnelmiin jo kirjan lukemisen aikana. Kirjassa on ihastuttavat paperikannet, ja kansissa on syvennettyjä kuvioita, minkä vuoksi kirjaa on tavattoman mukavaa ja hyggeä hipelöidä ja silitellä (itse olen sen verran höperö, että tykkään kovasti kirjoista, joiden kannet ovat mukavan tuntuiset ja jotka tuntuvat kivoilta kansia sivellessä - tämä on myös yksi osa lukunautintoa!).  Kirjan sivuja koristavat monet kauniit kuvat. Teoksesta löytyy paljon tunnelmallisia, hyggeä havainnollistavia valokuvia. Tämän lisäksi teoksessa on aika paljon myös samantyylisiä sinisävyisiä piirroskuvia kuin kirjan kannessakin piristämässä visuaalista ilmettä. Minua erityisesti ihastuttivat nämä piirroskuvat, joiden hieman pelkistetty, mutta romanttinen tyyli suorastaan valloittivat sydämeni. Teoksesta löytyy myös monia diagrammeja tai muuta havainnollistavaa grafiikkaa, joiden sinisävyinen tyyli sopii yhteen muun ulkoasun kanssa. Omaa lukukokemustani sulostutti suunnattomasti sellainen pieni yksityiskohta, että tanskalaisten kynttilänpolttelua kuvaavassa pylväsdiagrammissa pylväät olivat kynttilän muotoisia.



Vaikka teos on tietoteos ja kirjoittajana tutkija, ei Hygge-kirjaa ole kirjoitettu lainkaan kuivakkaasti tai liian asiallisesti. Itse kirjoitustyylikin on jotenkin vähän ihana ja hygge, mistä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa yllä esitetty sitaatti, jossa viitataan Nalle Puhiin "yhtenä aikamme suurimpana filosofina". Meik Wiking tulee lähelle lukijaa tuttavallisella kirjoitustyylillään ja jo tällä luo hyggeä lukijan lukukokemukseen - läheisyyden tunnehan on yksi hyggeen littettävistä piirteistä.

Kirja antaa hyviä vinkkejä hyggeilyyn ja kaiken lisäksi inspiroi panostamaan hyggeen. Voin suositella kirjaa niin kaikille niille, joille hygge ja hyggeily on jo tuttua, että myös niille, joiden elämässä ja onnessa on hyggen kokoinen aukko. Itse ainakin vakaasti uskon, että hygge on asia, jossa ollaan onnellisuuden salaisuuden äärellä. Nykyisessä suorituskeskeisessä elämässä ja työelämän paineiden keskellä hyggeily saattaa unohtua tai se ei mahdu kalenteriin.    Sitä suuremmalla syyllä se on asia, jota kannattaisi tietoisesti yrittää vaalia.


Greengate-astiani ovat tärkeitä minun hyggessäni.

Minulle Hygge-kirja oli kaiken lisäksi siinä mielessä merkityksellinen teos, että se inspiroi minut vihdoin tarttumaan tuumasta toimeen ja toteuttamaan erään pitkäaikaisen haaveeni - mutta samalla muutti haaveen suuntaa hieman toisaalle. Noin seitsemän vuotta nimittäin muistan haaveilleeni  siitä, että haluan joskus matkustaa yksin ulkomaille jonnekin kivaan paikkaan. Nimenomaan yksin sen vuoksi, että haluaisin vain olla rauhassa ja tunnelmoida omissa oloissani - toisin sanoen hyggeillä. Tämä kiva paikka on mielikuvissani ollut lähinnä Rooma tai jokin muu Italian kaupunki, ehkä Pariisi tai Marseille.  Olen matkustanut kuitenkin elämässäni lähes olemattomasti ulkomaill,a ja pieni arkuus sekä ennen kaikkea erityisen pahana vieraissa paikoissa nukkuessani oireillut unihäiriöni  on siirtänyt aina haavettani hamaan tulevaisuuteen. Luettuani Hygge-kirjan sain  äkillisen inspiraation, että lähdenkin etsimään hyggen olemusta Kööpenhaminasta, hyggen kotimaasta. Koska Kööpenhamina on sen verran lähellä, oli kynnys lähteä sinne paljon pienempi kuin esimerkiksi Etelä-Eurooppaan. Aika pian kirjan lukemisen jälkeen varasin matkan ja kesäkuussa vihdoin toteutin sen. Tästä minun on ollut tarkoitus kirjoittaa myös tarkemmin blogiini, mutta vielä en ole ehtinyt. Siitä, löytyikö hygge Tanskasta, tullaan varmaan kuulemaan blogissani joskus myöhemmin.

Teen hauduttaminen teekannussa ja sen nauttiminen nätistä teemukista johdattelee minut parhaimpiin hyggetunnelmiin. 

Meik Wiking
Hygge - hyvän elämän kirja
(The Little Book of Hygge, 2016)
readme
288 s.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste: John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä

He olivat kävelleet perätysten polkua pitkin ja vielä aukiossakin pysyttäytyi jälkimmäinen edellä astuneen jäljessä. Kummallakin oli haalarikankaiset housut ja samasta kankaasta tehty messinkinappinen takki. Molemmilla oli päässään musta muodoton hattu ja molemmat olivat heilauttaneet olalleen tiukan huopakäärön. Ensimmäisenä tullut mies oli pieni ja ketterä, tummanaamainen; hänen silmänsä pälyilivät kaiken aikaa ja hänen piirteensä olivat kulmikkaat, lujatekoiset. Kaikki hänessä oli selvää ja varmaa: pienet vahvat kädet, hoikat käsivarret, kaita ja luiseva nenä. Hänen jäljessään asteli hänen vastakohtansa, mahtava miehenköriläs, jonka kasvot olivat muodottomat, silmät isot ja haikeat, hartiat leveät ja luisut, ja hän käveli raskaasti, laahasi jalkojaan hiukan siihen tapaan kuin karhu käpäliään. Kädet eivät heilahdelleet tahdissa, vaan retkottivat kupeilla velttoina ja tarmottomina.

Ensin tullut mies seisahtui aukion laitaan ja jäljessä tuleva oli vähällä kumota hänet alleen. Sitten ensimmäinen otti hatun päästään ja pyyhki sen hikinauhaa etusormellaan ja roiskautti hien maahan. Hänen jättimäinen kumppaninsa pudotti huopansa olaltaan ja heittäytyi mahalleen ja joi vihreän suvannon pinnasta, joi pitkin ryystäyksin ja pärskähteli veteen kuin hevonen.

Näin esitellään lukijalle ensi kertaa John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä kaksi päähenkilöä, ja kuvaukseen tiivistyykin hyvin niin päähenkilöiden luonteenlaatu kuin heidän keskinäinen suhteensakin. Amerikkalaisen nobelkirjailijan John Steinbeckin  Hiiriä ja ihmisiä on teos, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Se sopi hyvin tämän kesän klassikkohaasteeseeni, sillä  tarvitsin tällä kertaa jonkin ohuen ja nopealukuisen kirjan, koska kiireissäni unohdin koko haasteen ja hyppäsin mukaan aivan viime metreillä. Niinpä reilu satasivuinen pienoisromaani taittui kätevästi yhden päivän lomassa - sen ainoan päivän, jona minulla oli aikaa lukea klassikkohaastekirjaa.

Tänään taas on se päivä, kun kirjabloggaajat jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan bloggaavat kirjallisista klassikoista klassikkohaasteen nimissä. Viidettä kertaa toteutettavassa haasteessa ideana on lukea klassikko, jota ei häpeäkseen ole vielä aiemmin lukenut, ja blogata siitä. Klassikkohaasteen tarkemmat säännöt löytyvät tämänkertaista haastetta isännöivästä Tekstiluola-blogista täältä. Linkit klassikkopostauksiin lisätään tähän koostepostaukseen.

Olen nähnyt joskus nuoruudessani Hiiriä ja ihmisiä -romaanista tehdyn elokuvan , ja muistan sen olleen kovin vaikuttava. Elokuvan vavahduttavaa loppukohtausta olen jonkun kerran näyttänyt oppilailleni myös lukion äikän vitoskurssilla, jossa käydään läpi maailmankirjallisuuden klassikkoja. Odotin siis melko suuria myös itse kirjalta, mutta itse asiassa jostain syystä jouduin vähän pettymään. Hiiriä ja ihmisiä on niitä harvoja tarinoita, jotka ovat iskeneet minuun paljon paremmin valkokankaan kuin kirjan sivujen kautta.

Teos kertoo kahdesta miehestä, Georgesta ja Lenniestä, jotka saapuvat eräälle maatilalle työmiehiksi. Miehet ovat ikään kuin ystävykset, mutta heidän suhteensa on vähintäänkin erikoinen. Lennie on yksinkertainen, järjenjuoksultaan lapsen tasolla oleva mies. George on ottanut hänet ikään kuin huollettavakseen Lennien tädin kuoltua. Suhde ei ole kovin tasavertainen, ja voi olla, että miehet sitoo yhteen enemmän kohtalon sanelema pakko kuin aito sydämen ystävyys. Lenniellä on pakkomielle kaiken pehmoisen kosketteluun ja silittelyyn - erityisesti hän tykkää hiiristä. Lennie on kuitenkin hyvin voimakas mies, mutta ei ymmärrä omaa voimaansa. Siksi hän silittää helposti rakastamansa hiiret ja muutkin pikku elukat hengiltä. George ja Lennie haaveilevat, että jonakin päivänä he voisivat ostaa tienaamillaan rahoillaan yhteisen maatilan - jossa olisi tietysti oikein pehmoisia kaneja Lennietä varten. Omalla tilallaan he voisivat olla vapaita ja onnellisia. Eletään 30-luvun suurta lamaa, ja tuo unelma vaikuttaa välillä olevan kovin kaukana. Lennie ja George joutuivat pakenemaan entisestä työpaikastaan erään selkkauksen takia, ja uudella maatilalla näyttää sattuvan myös jotakin, joka siirtää ystävysten suuren unelman entistä kauemmas.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo hyvin traagisen ja surullisen tarinan. Kirjan kerronta on luonteeltaan kuitenkin sen verran vähäeleistä ja jotenkin latteaa ja kuivaa, ettei se onnistunut pusertamaan minusta mitään suurta kyynelten virtaa. Ennemminkin sai aikaan vain painostavan harmaan tunnelman. Muistan elokuvan olleen huomattavasti enemmän tunteisiin käyvä. Vaikka kirjan tarina on vaikuttava ja puhutteleva, minut se jätti jokseenkin kylmäksi. Synkkäsävyinen teos herätti kuitenkin pohtimisen arvosia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja moraalista - ei siis kuitenkaan ihan turha teos.

Vaikka teos ei lukukokemuksena ollut kovin huikea, olen tyytyväinen siihen, että luin kuin luinkin vihdoin tämän klassikon ja lisäsin siten hippusen verran klassikkosivistystäni. Nytpä osaan sitten ehkä vähän paremmin arvostella Hiiristä ja ihmisistä kirjoitettuja kirjallisuusesseitä tai ohjata teoksen lukeneita opiskelijoita esseen näkökulman valinnassa, sillä ainakin nykyisessä työpaikassani tämä teos kuuluu vitoskurssin klassikkolistaan ja aina joku tai muutama valitsee  sen luettavakseen ja kirjallisuusesseensä aiheeksi.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Alice Hoffmanin lumoava Punainen puutarha


Alice Hoffmanin Punainen puutarha päätyi kesäloman alun kynnyksellä tehdyn kirjastoreissun yhteydessä haalimani suuren kesäkirjapinon mukaan ihan äkillisen päähänpiston aikaansaamana. Nimi oli entuudestaan etäisesti tuttu, mutta en tiennyt kirjasta mitään. Kirjan kaunis kansi ja nimi vain näyttivät kutsuvan minua ja antavan lupauksen hyvästä kesälukemisesta. Kuulemani kutsu piti lupauksensa: Punainen puutarha oli lumoava lukukokemus ja täydellinen kirja kesään.


Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusetissa muutti nimensä vuonna 1786. Perustamisensa yhteydessä vuonna 1750 se oli ristitty Bearsvilleksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ettei karhuihin viittaava nimi ollut omiaan houkuttelemaan lisää uudisasukkaita. Läheisissä metsissä oli kyllä silloin lähes yhtä paljon mustakarhuja kuin mäntyjä, mutta yhtä lailla oli kaupungin ohi virtaavassa joessa enemmän ankeriaita kuin sen penkereillä saniaisversoja. Jos työnsi matalikossa kätensä joen sameanvihreään veteen, saattoi saada saaliiksi puolenkymmentä ankeriasta ilman syöttiä. Jos rohkeni kahlata vyötäisiään myöten veteen, joutui oitis ympäröidyksi. Kuitenkaan kukaan ei edes harkinnut kutsuvansa paikkaa Eelsvilleksi, vaikka kaikki söivät säännölliseksi ankeriaspiirasta ja monet miehet käyttivät ankeriaannahasta valmistettuja vöitä ja saappaita. He sanoivat, että kun yllä oli ankeriasta, onni suosi heitä korttipelissä, mutta mitä tuli muuhun elämään, esimerkiksi rakkauteen ja kaupankäyntiin, heillä ei ollut onnea lainkaan.

Näin alkaa Punainen puutarha, ja tiesin jo heti aloituksesta, että tulisin pitämään kirjasta. Pidän tarinoista, jotka alkavat perinteisellä tyylillä, hitaasti ja laveasti miljöötä kuvaillen. In medias res -aloitukset eivät ole minun makuuni, vaan haluan tarkan kuvan yksityiskohdista, ennen kuin olen valmis hyppäämään tarinan vietäväksi. Parasta Punaisessa puutarhassa onkin se, että vaikka juonessa loppujen lopuksi tapahtuukin yhtä ja toista ja kaikenlaista, perin jännittäviäkin juonenkäänteitä, on kerronnassa läpi teoksen paljon tarkkaa ja tunnelmoivaa kuvailua. Pidin kovasti Punaisen puutarhan kauniista ja hieman taianomaisesta tunnelmasta.

Punaisen puutarhan rönsyilevä juoni kuljettaa lukijan vuosisatojen halki Blackwellin kaupungin asukkaiden matkassa kaupungin perustamisesta aina nykypäivään asti. Rikkaan henkilögallerian suhteiden seuraaminen on välillä vaikeaa, mutta on hauskaa, miten eri henkilöiden tarinat limittyvät ja lomittuvat - vaikka kaikkia yhteyksiä ei ihan huomaisikaan. Vaikka ajat muuttuvat, ihmisyys ei. Samat teemat ihmiskohtaloissa toistuvat halki aikojen.


Teoksen kauniin viipyilevä kieli, lumoava ja elävä luontokuvaus,  tapahtumarikas ja värikäs juoni - sekä kannen iloinen ja kukkaloistoinen ulkoasu - tekivät siitä mielestäni erinomaisen kesäkirjan. Hassua kuitenkin, että esimerkiksi Nenä kirjassa -blogin Norkku argumentoi teoksen sopivan hyvin syksyyn, "hetkeen, jossa hyvästellään kesä". No, miksei niinkin.

Punaisen puutarhan kustantaneen Gummeruksen sivuilla teosta nimitetään romaaniksi, mutta aika moni muu kirjabloggaaja, kuten esimerkiksi Lumiomenan Katja tai Sinisen linnan kirjaston Maria, on arvioissaan nimennyt sen tarinakokoelmaksi. Oikeastaan en lukiessani tullut ajatelleeksi teosta tarinakokoelmana - niin asennoitunut olin romaanin lukemiseen. Jälkikäteen mietittynä mielestäni molemmat tulkinnat teoksesta ovat mahdollisia - jonkinlainen vahva yhtenäisyys teoksessa on, mutta kuitenkin eri ihmisten tarinat mudostavat hyvin myös oman kokonaisuutensa ja muodostavat itsessään draaman kaaren.


Alice Hoffman
Punainen puutarha
The Red Garden, 2011
Gummerus
292 s.








tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kesälomani suurin saavutus: Luin Alastalon salissa!


Hurraa!


Minä tein sen! Luin kuulkaas Alastalon salissa, tuon Volter Kilven suuren modernistisen luomuksen, jonka loppumattomille sivuille on moni lukija tuupertunut ja jonka lukemista kirjaharrastajalle voi pitää samanlaisena suursaavutuksena kuin Mount Everestin valloitusta vuorikiipeilijälle. Itse asiassa minäkin olen tuupertunut kerran aikaisemmin tällä samalla kirjanvalloitusmatkalla, mistä olen kirjoittanut täällä.

Helppo matkani tuon kirjallisen Mount Everestin huipulle ei suinkaan ollut. Ensimmäisten vajaan kolmensadan sivun parissa tarvoin tahmeasti usean kuukauden. Sitten otin suuren loppuspurtin ja alle viikossa kirisin yli 500 sivua, sillä matkani loppuhuipennus alkoi luoda painetta: tavoitteenani nimittäin oli saada teos luettua ennen visiittiäni Kustavin jokavuotisilla Volter Kilpi -päivillä, jonne minun oli määrä mennä siskojeni kanssa perjantaina 14.7. ja joilta minun oli tarkoitus ostaa se kuuluisa paita, jossa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Vähän tiukkaa teki tuon tavoitteen saavuttaminen ajallaan. Viimeisellä viikolla oli ohjelmassa yhtä jos toista, ja monena yönä nukkumaanmeno viivästyi sen takia, että olin yömyöhään nenä kiinni kirjassa. Parikymmentä viimeistä sivua jäi luettavaksi automatkalla Kustaviin. Jossakin Taivassalon kohdalla, ehkä puolisentuntia ennen etappiamme, käänsin vihdoin viimeisen sivun. Viimeisen, noin seitsemän riviä pitkän, virkkeen luin ääneen autossa olleille kahdelle siskolleni raikuvien aplodien saattelemana. Voi sitä suurta onnen tunnetta! Olin paitani ansainnut!

Tuon paidan saaminen oli oikeastaan se juttu, joka minua motivoi suureen ja uhkarohkeaan yritykseen. Sen saaminen minulle merkitsi vähän samaa kuin aikoinaan valkolakin painaminen päähäni tai maisterintodistuksen saaminen käteeni symbolina kovasta uurastuksestani sivistyksen polulla. Illalla tullessamme takaisin Kustavista pysähdyimme ihastelemaan Mannerheimin syntymäkodin, Louhisaaren kartanon, tiluksia. Tyhjällä parkkipaikalla puin paidan vihdoin päälleni ja siskoni räpsi minusta ”valmistujaiskuvia” upeassa kartanomiljöössä.




Alastalon salissa


Alastalon salissa on teos, joka ei monellekaan kauheasti esittelyitä kaipaa. Tämä vuonna 1933 julkaistu modernistinen tajunnanvirtaromaani on Volter Kilven pääteos. Teoksen tapahtumat kattavat kuusi tuntia ja sijoittuvat Alastalo-nimisen herran saliin. Kylän miehet on kutsuttu koolle parkkilaivahankkeen nimissä. Alastalo on tehnyt piirustukset laivasta, ja illan aikana toivotetaan vieraat tervetulleiksi, valitaan piippua tarkasti, poltellaan piippua, nautitaan juomia, luodaan silmäyksiä, ajatellaan syntyjä syviä, kerrotaan kaskuja ja tarinoita, vähän väännetään ja kinastellaan – kunnes päästään asiaan ja esitellään piirustukset sekä merkitään nimet ja osuudet parikkilaivasta asiakirjoihin. Tämän jälkeen herrat kutsutaan illalliselle ja vieraat siirtyvät toiseen huoneeseen. Alastalon sali hiljenee – ja tadaa: teos loppuu!

Juoni ei siis ole järin jännittävä, ja olen pahoillani, jos jonkun mielestä spoilasin kertomalla jopa loppuratkaisun. Kilven viivyttelevä kerronta ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti: henkilöiden kaikki toimet, jokainen askel, jokainen liike ja jokainen katse kerrotaan ja analysoidaan tuiki tarkkaan. Samoin henkilöiden lukuisat mielensisäiset ajatukset ja jokainen ääneen lausuttu sana tuodaan julki. Ja kun salissa riittää populaa kylän joka nurkalta, voi vain kuvitella, että sanoja ja sitäkin enemmän ajatuksia saliin mahtuu illan aikana. Kaikesta tästä Volter Kilpi on onnistunut kirjoittamaan kaksiosaisen suurromaanin, joka on yhteensä yli 800 sivua pitkä. Teoksen kuuluisin kohtaus on ns. piipunvalintakohtaus, jossa vanhapoika Härkäniemi astelee piippuhyllyn luokse ja todellisena piippujenymmärtäjänä liuttaa katsettaan piippuvalikoimaa pitkin analysoiden jokaista piippua päänsä sisällä ja lopulta valiten itselleen sopivan. Tämä noin 70-sivuinen kohtaus, jossa pintatasolla on kyse vain piipuista, on loppujen lopuksi kyse koko maailmasta ja ihmismielen saloista. Se on myös syvääluotaava henkilökuvaus itse Härkäniemestä. Piipunvalintakohtaus tiivistää myös oivallisesti, mistä modernistisessa tajunnanvirtatekniikassa huikeimmillaan on kyse.

Kilpi venyttää kerrontaansa myös sillä, että hän käyttää kuvauksessaan Kalevalan ja kansanrunouden mieleen tuovaa toisteisuutta: sama asia mainitaan usein kahteen tai usempaan kertaan toisenlaisin sanankääntein siten, että kuvattava asia ikään kuin analysoidaan tarkemmin. Upeinta teoksessa onkin Kilven ilmiömäinen kielenkäyttökyky. Kilven kieli on rikkaampaa kuin yhdenkään toisen lukemani suomalaiskirjailijan. Tämä tekee teoksesta myös äärimmäisen haastavan lukijalleen, sillä teos vilisee sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Veikkaampa, että monia niistä ei löytyisi minkään maailman sanakirjoistakaan, edes vanhemmista, vaan Kilpi itse on muovannut kieltä mielensä mukaisesti. Teoksen kielessä onkin paljon onomatopoeettisuutta ja kuvailevuutta, ja hyvällä tyyliaistilla varustettu lukija pystyykin monen sanan merkityksen itse aistimaan ja päättelemään.


Lukukokokemukseni Alastalon salista oli hyvin kahtalainen. On tunnustettava, että teoksen lukeminen oli sen vaativuuden vuoksi ajoittain ihan sanoinkuvaamatonta tuskaa. Välillä olin pihalla kuin lumiukko. Tajunnanvirran seuraaminen vaatii ihan ääretöntä keskittymiskykyä, ja toisinaan, kun keskittymiskykyni herpaantui, putosin pahasti kärryiltä ja niille kärryille pääseminen saattoi kestää pitkän tovin. Mutta kuitenkin samalla Alastalon salissa oli minusta ihan äärettömän upea teos! Niinä hetkinä, kun pääsin syvään keskittymisen tilaan ja pystyin lipumaan tajunnanvirran vietävänä, teos avautui minulle loputtoman kielellisen rikkauden ja humoristisen veikeyden lähteenä. Alastalon salissa on oikeasti hauska teos, ja tarjosi minulle monet makeat naurut. Tämän lisäksi teoksen kuvaamassa vanhassa saaristolaiselämässä oli kaunista viehätystä ja nostalgiaa.

Saipa Alastalon salissa minut lopulta myös vähän itkemään haikeudesta: kun sali teoksen lopussa hiljenee ja tyhjenee ja kertoja kuvailee tätä tapahtumaa hieman kaunopuheisin sanakääntein, täyttyi mieleni haikeudesta ja silmät kyynelistä. Kun oli viettänyt teoksen parissa niin monta ja pitkää hetkeä, tuli miltei ikävä teoksen maailmaa ja sen henkilöitä. Luulen, että haluan palata tämän teoksen pariin vielä uudemman kerran elämässäni – mutta en ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Lempparihahmoni teoksessa on ehdottomasti vanhapoika Malakias Härkäniemi, joka sympaattisuudellaan suorastaan valloitti sydämeni. Lopetankin bloggaukseni erääseen mainioon lainaukseen siitä kuuluisasta punvalintakohtauksesta, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua ja tuumailee yhtä ja toista samalla.

Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle vieläkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä. Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnontuskissaan jo ennen kuin oli ensimmäistäkään koreata ehtinyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa!



Vietimme mukavan kesäpäivän Kustavissa ja kävimme moikkamassa myös herra Kilpeä kirkkomaalla.

Volter Kilpi
Alastalon salissa I ja II ( 1933)
Otava
421 + 405 s.


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Ihastuttavia rakkausrunoja: Rakkaudennukkaa-antologia

Lukaisin kepeäksi kesälukemiseksi kirjastosta käteeni yllättäen tarttuneen Rakkaudennukkaa-nimisen runoantologian. Antologia sisältää vuonna 2007 järjestetyn rakkausrunokilpailun satoa. Kilpailun järjestivät yhteistyönä tunnettua rakkausrunot.fi-runosivustoa ylläpitävä Rakkaurunot ry ja Ylen Teksti-TV.

Runokilpailussa oli erikseen yleinen sarja ja nuorten sarja. Antologia sisältää molempien sarjojen finalistirunot sekä läpileikkauksen koko kilpailun runosadosta. Kantavana teemana on rakkaus. Rakkausteema sitoo kokoelman runot yhteen, mutta viehättävää kokoelmassa onkin juuri se, kuinka erilaisia ja erityylisiä runoja se sisältää.

Runojen taiteellinen taso vaihtelee, ja osa runoista antaa myös aavistaa, että ne on kirjoitettu enemmän läpällä kuin rakkauden suurella vakavuudella. Nautin kokoelman lukemisesta suunnattomasti. Runojen kirjoittajat ovat ns. amatöörejä runouden harrastajia, eikä tämä haitannut lukukokemusta yhtään vaan itse asiassa yllättäen miltei päinvastoin: minusta tuntuu, että ihastuin kokoelmassa juuri siihen pieneen epätäydellisyyteen ja hienoiseen hiomattomuuteen, joka silmissäni piirtyi aitoudeksi. Näissä runoissa on tunnetta! Tunnetta, jota ei ole yritetty etäännyttää liian taiteelliseen ja hiottuun muotoon.

Ehdoton lempirunoni kokoelmassa oli nuorten sarjan voittajaruno, Sanni Surkan kirjoittama Earl Grey -niminen runo, johon kirjarakkaan teeriippuvaisen ihmisen on helppo samaistua:


Perin liikuttava oli mielestäni myös Olavi Peltosen kirjoittama Piilotetut sanat -runo, joka kertoo rakkaudesta miesten silmin - osin kyllä vähän kliseisesti, mutta osin niin kovin osuvasti:



Antologia taittui minulta yhdeltä istumalta eräänä kesäisenä iltapäivänä kahvilassa lattekupin äärellä. Runot olivat mielestäni helppolukuisia ja kenties sen vuoksi, että ovat ns. tavallisten ihmisten kirjoittamia, vähän tavallista runoutta helpompitajuisempia.


Rakkaudennukkaa
Pilot-kustannus, 2007
98 s.

torstai 6. heinäkuuta 2017

101 kirjaa ja vuosi 1965: Timo K. Mukan Tabu


Jumala, salaisuutesi olet minulta salassa pitänyt, et ole minulle ilmoittanut tietoasi. Meidän rintoihimme on tullut tuska, murhe on asettunut kotiimme, nauru on talostamme kaikonnut. Jumala, miksi et anna auringon paistaa sieluihimme, miksi sinä meidät hylkäät, miksi sinä lapsesi unohdat? Kyyneleitä et ota silmistämme, kyyneleitä et vieritä sydämeltä. Tuska asuu nyt pienessä rinnassani, lastasi minä kannan sydämeni alla. Anna oi Jumala valon jo paistaa, anna ikävän mennä...

Ylen 101 -kirjaa projekti on sukeltanut vuosikymmenten halki jo 60-luvulle. 100-vuotiaan Suomi-vanhuksen kunniakkaan juhlavuoden kunniaksi Yle on järjestänyt 101 kirjaa -projektin, jossa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat yhteistuumin valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan. Valintaperusteista ja valinnan vaikeudesta Puttonen kirjoittaa tarkemmin täällä. Lyhykäisyydessään ideana on, että jokaisen vuoden kirjavalinta tiivistäisi jotain olennaista kyseisen ajan ja vuoden hengestä, ja yhdessä nämä kaikki 101 kirjaa piirtäisivät kattavat kuvan siitä, mitä Suomi, suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat.

Yhtenä osana projektia on, että kirjabloggaajat bloggaavat jokaisesta näistä kirjasta. Teokset arvottiin projektiin mukaan halunneiden kirjabloggaajien kesken. Arvonta herätti minussa, kuten varmaan muutamassa muussakin kanssabloggaajassa, paitsi vatsanpohjaa iloisesti kutittelevan jännityksen, mutta myös pienen pelon ja kauhun tunnetta. Entä jos joutuukin lukemaan jotakin ihan kamalaa? Oma pahin pelkoni oli, että joutuisin lukemaan Alastalon salissa. Tämä pelko ei kuitenkaan toteutunut - tuo suomalaisen modernistisen tajunnanvirtaproosan suurin huipentuma ei yllättävästi lopulta edes päätynyt listalle. (Ironista kyllä, tänä kesänä päätin ottaa projektikseni ihan vapaaehtoisesti lukea Alastalon salissa!)  Sen sijaan mieleeni ei edes juolahtanut, että minua voisi kohdata niin kova kohtalo, että joutuisin lukemaan Timo K. Mukkaa. Kirjallisuustieteen opintojani varten lukemani Maa on syntinen laulu on jättänyt mieleeni pahat traumat mielenrauhaani järisyttäneellä liian naturalistisella ja suorasukaisella seksuaalikuvauksellaan. Hieman siis hampaat irvessä lähdin lukemaan minun kohtalokseni arpoutunutta vuoden 1965 Timo K. Mukan Tabu-teosta.


Jos haluan nähdä teoksessa jotakin hyvää, niin paras puoli siinä on ehdottomasti teoksen lyhyys. Tabu on ainoastaan 128 sivun mittainen pienoisromaani. Mielestäni on äärimmäisen hienoa, että kirjailija on edes sen verran armollinen lukijakunnalleen, että jos hän haluaa kirjoittaa järkyttävän romaanin, että hän kirjoittaa sen vain lyhyeksi pienoisromaaniksi. Siinä suhteessa Tabu voittaa Maa on syntinen laulu -teoksen, joka taisi olla ainakin puolet pidempi.

Tabun aihe ja juoni teoksen nimen mukaisesti on  aika radikaali - teos rikkoo tabuja ja järisyttelee sovinnaisia moraalisääntöjä. Päähenkilönä ja minä-kertojana teoksessa on eräässä pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä 50-luvulla äitinsä kanssa asusteleva 15-vuotias Milka-tyttö. Isä on kuollut, ja tytär asuu kahden äitinsä kanssa keskellä karua pohjoista maaseutua. Käy niin, että nuori Milka rakastuu palavasti perheessä auttelemassa käyvään Kristus-Perkeleeksi kutsuttuun mieheen. Mies tuskin suuremmin Milkasta välittää, mutta käyttää tätä leikkikalunaan omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä korviaan myöten rakastuneella nuorella ja kokemattomalla tytöllä ole siihen mitään vastaan sanomista. Päinvastoin: hän on onnellinen - aina siihen asti, kunnes tajuaa että hänen äidilläänkin on suhde saman miehen kanssa. Pahemmin Milkan maailma kuitenkin hajoaa, kun Kristus-Perkele eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Lukijalle annetaan epämääräistä vihiä siitä, että katoamisen taustalla lienee se, että mies tajuaa saattaneensa Milkan raskaaksi ja haluaa lähteä lipettiin. Niin äiti kuin tytärkin jäävät suremaan kadonnutta miestä, eikä Milkalla, 15-vuotiaalla raskaana olevalla ja jätetyksi tulleella naimattomalla tytöllä, ole edessään kovin ruusuiset tulevaisuudennäkymät.

Teos käsittelee aika rankkoja kysymyksiä, ja sen sävy on toivoton. Teoksen tunnelmaa värittää vahva melankolia ja surumielisyys. Tabu käsittelee pientä ihmistä suurten ongelmien keskellä. Asiat vain ikään kuin tapahtuvat, eikä ihmisellä ole vaikutusmahdollisuuksia kohtalonsa edessä. Siinä mielessä Tabun maailmankuvaa värittää deterministinen asenne, ja niin siitä kuin teoksen tyylistä ja miljöön kuvauksesta johtui etäisesti mieleeni nobelistimme Frans Emil Sillanpään teokset ja niiden maailma.

Tabu ei siis toden totta ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, eikä toki tarvitsekaan olla, mutta omassa lukukokemuksessa pahinta oli teoksen avoin ja vääränlaisen seksuaalisuuden kuvaus, joka aiheutti suoranaista moraalista kuvotusta ja teki lukemisesta vaikeaa. Seksisuhde 15-vuotiaan pienen tytön ja keski-ikäisen miehen välillä on väärin ja rikos. Ehkä yleensä tällaisista suhteista ajattelemme, että tyttö on pieni ja viaton uhri, joka on joutunut ison ja pahan ukon manipuloitavaksi. Tässä suhteessa Tabu kuitenkin rikkoo tabuja: Milka se ensin palavasti ihastuu mieheen ja suorastaan tekee itseään tykö - joskus siis näinkin päin. Toisaalta myös mies tekee väärin. Eikö hänen aikuisena ihmisenä pitäisi toimia järkevästi ja suojella nuorta tyttöä, joka nuoren ihmisen naiivissa ihastumisessa ei ymmärrä parastaan? Mutta toisaalta taas, jos yksinäisen miehen syliin suorastaan hyppää rakastunut tyttö, joka on enemmän kuin valmis menemään tämän kanssa sänkyyn, onko ymmärrettävää, että mies ei osaa vastustaa? Teos siis heittää ilmaan moraalikysymyksiä, joihin ei ole kaikkiin ihan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia.

Erityisen vaikeaa ja ahdistavaa luettavaa teoksesta teki mielestäni vielä se, että siinä monin tavoin alleviivataan Milkan ja miehen suurta ikäeroa - Milkan pikkutyttömäisyyttä ja Kristus-Perkeleeksi kutsutun miehen aikuisen miehen kypsyyttä. Milkaa kuvataan hyvin lapsenomaisena ja myös pienikokoisena hahmona, ja myös Kristus-Perkele kohtelee ja puhuttelee häntä kuin pikkuista lasta, toisinaan jopa kuin pikkuista vauvaa - mutta samaan aikaan myös makaa tämän kanssa. Tämä puolestaan alleviivaa heidän suhteensa vääryyttä, nurinkurisuutta ja ikäeron aiheuttamaa epäsuhtaa, joka saa heidän suhteensa vaikuttamaan enemmän hyväksikäytöltä ja pedofilialta kuin tasa-arvoiselta ja terveeltä parisuhteelta.

Raskaaksi tulo ja vastuu lapsesta kuitenkin heittää Milkan ennenaikaisesti aikuisen elämään. Elämän vaikeuksien keskellä kohdataan eksistentiaalisia ongelmia ja pohditaan ikuista kärsimyksen problematiikkaa. Jumala ei vastaa ja maailma on loputtoman lohduton paikka.


Teos oli sen verran ahdistava, että täytyy todeta, ettei se tosiaankaan ollut minun kirjani. Silti teoksen lyhyyden lisäksi löysin siitä edes jotakin muutakin hyvää: teoksessa viehättää taidokas kieli ja karun kaunis ja vähäeleinen miljöökuvaus. Mukan sanat ovat tarkoin harkittuja, ja teoksen kielessä on lyyrisyyttä ja myös herkkää kauneutta - kaiken karuuden keskellä. Yhdessä teoksen synkän ja surumielisen sisällön kanssa teos saakin vähän balladimaisia piirteitä. Pohjoinen maaseutumiljöö on kuvattu sekä karuksi ja rosoiseksi että kauniiksi ja idylliseksi. Joskus olisin halunnut astua teoksen maisemaan. Onkin hämmästyttävää ajatella, että Mukka kirjoitti Tabun vain 20-vuotiaana - teos on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu kenelle tahansa kirjailijalle ja varsinkin niin nuorelle.

Tabu kyllä sopii hyvin kuvaamaan vuotta 1965. 60-luvun keskimmäinen vuosi tiivistää koko 60-luvun hengen: vuosikymmen tunnetaan Suomen kirjallisuushistoriassa sinä vuosikymmenenä, jolloin tabuja kaadettiin ja rajoja rikottiin. Meidän suomen kirjallisuushistoriaa käsittelevässä äidinkielen oppikirjassamme 60-lukua käsittelevä luku on nimetty kuvaavasti otsikolla "Radikaali 60-luku".  Kirjallisuudessa ja taiteessa käytiin rajankäyntiä siitä, mistä kaikesta saa kirjoittaa ja mitä saa kuvata. Oli muun muassa oikeudenkäynti Hannu Salaman Juhannustansseista ja sen jumalanpilkkaa sisältävästä pilasaarnakohtauksesta. Timo K. Mukka itse herätti suurta pahennusta vuonna 1964 julkaistulla Maa on syntinen laulu -teoksellaan, joka kyllä omankin muistikuvani mukaan järisyttelee tabuja vielä enemmän kuin itse Tabu seksuaalisuuden saralla. Kenties osittain sen takia Tabu on jäänyt jälkipolvien silmissä Maa on syntinen laulu -teoksen varjoon, joka on Mukan tunnetuin teos ja joka yleensä mainitaan lähes kaikissa kirjallisuushistorioissa, kun puhutaan 60-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Omasta mielestäni ihan kaikkia niitä tabuja, joita 60-luvulla kirjailijat ja taiteilijat kaatoivat, ei olisi tarvinnut kaataa. Ihan kaikkea en haluaisi itse kirjoistakaan välttämättä lukea, ja tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen sukellankin helpottunein mielin takaisin Pienen runotytön kauniin viattomaan maailmaan.

Suurin osa luku-urakkaani taittui ruusujen ympäröimänä, mikä auttoi vähän kestämään teoksen ahdistavuutta.

Timo K. Mukka
Tabu, kokoelmassa Tabu, 1965
Gummerus
180 s.


torstai 22. kesäkuuta 2017

Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät


Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?


Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.


Eva Nöldeke
Jotka kyynelin kylvävät
(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 
Aika media