Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Muumit ja olemisen arvoitus (2009) on Jukka Laajarinteen, palkitun lasten- ja nuorten kirjailijan, entisen matemaattisten aineiden ja filosofian opettajan kirjoittama filosofinen tietoteos, jossa kirjailija analysoi ja lukee Tove Janssonin muumi-kirjoja eksistentialistista filosofiaa vasten.  Muumi-kirjojen maailmasta löytyy yllättävän paljon yhteistä Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren ajatuksien kanssa. Olen itse lukenut aikuisiällä vasta muutaman muumi-kirjan, ja Laajarinteen luenta muumeista antaa sanat monille niille epämääräisille aavistuksilleni, joita minulla on ollut muumi-kirjoista ja niiden perimmäisestä sanomasta. Muumeissa ollaan totta tosiaan olemisen arvoituksen äärellä, toisin sanoen ötököiden eksistenssiä pohtimassa. Näillä sanoilla Laajarinne kuvaa teostaan ja sen tavoitetta:

Yritän välttää akateemista jaarittelua ja pysyä tärkeissä asioissa, sillä toivon, että tämä kirja olisi kenen tahansa luettavissa. Tämä ei ole tieteellinen tutkimus vaan muumien herättämää ajattelua, pienen ötökän puhetta toiselle pienelle ötökälle.

Laajarinne antaa mitä lupaa: filosofiaa yleistajuisesti. Kirja on miellyttävästi kirjoitettu, helppolukuinen ja helposti lähestyttävä. Kirjan on mielestäni myös tyylikkäästi kirjoitettu. Vaikka se on enemmän tietokirja kuin kaunokirjallinen teos, tyylissä on myös kaunokirjallisia piirteitä. Tulee olo, että tyylissä on jotakin samaa kuin Tove Janssonin Muumeissa. Mukavan kirjoitustyylin ansiosta, on teosta todella mukava lukea.

Kirja avaa ikkunan muumien maailmaan ja auttaa ymmärtämään, kuinka suurista ja tärkeistä, jokaista ihmistä koskettavista kysymyksistä Muumeissa on kyse.  Puhuessaan ihmisistä yleensä Laajarinne käyttää nimitystä ötökkä – muumi-kirjojen tapaan. Laajarinteen perusteesi on, että me ihmiset olemme hyvin samanlaisia ötököitä kuin muumitkin.

Vastaukset haihtuvat edestämme, koskaan emme pääse perille. Kierkegaard sanoisi jopa, että perille pääseminen olisi varma merkki siitä, ettei ole päässyt perille.  

Me olemme hemuleita, jotka aloittavat aina kokoelman, kun edellinen on tullut valmiiksi ja muuttunut arvottomaksi. Olemme teatterirottia, jotka turhaan yrittävät lakaista roskia kallellaan olevaa teatterin lattiaa ylämäkeen.

Olemme kuin valoa ja lämpöä kaipaava Mörkö, jonka kosketuksesta kaikki lämmin sammuu.

 

Kirjan ulkonäkö miellytti myös minua. Jostakin syystä minua ihastuttivat tavattomasti vaaleanpunaiset sisäkannet. Lisäksi kirjaan on otettu paljon muumi-kirjojen kuvia, jotka on lisäksi varustettu kuvateksteillä, joihin on tiivistettynä kyseiseen kohtaukseen liittyvä filosofinen ajatus.

 

Voin suositella kirjaa kaikille, jotka pitävät muumeista ja haluavat ymmärtää niitä hieman pintaa syvemmältä sekä pohtia olemisen arvoitusta.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - rakkautta käkikello sydämessä

Ensinnäkin älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi.

Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.

Sillä silloin sydämesi kellon tuntiviisari

puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat

ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.

Näillä sanoilla lähtee käyntiin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka (2011), (alkuperäisteos La Mécanique du cœur, 2007) . Teos kertoo 16 huhtikuuta 1874 eli maailman kylmimpänä päivänä syntyneestä Jack-pojasta, joka syntyy sydän jäässä ja jonka sydämen vahvistimeksi on sen vuoksi asennettava käkikello. Hän ei saisi ikinä rakastua, sillä sitä hänen heikko sydämensä ei kestäisi. Ja kyllähän sen arvaa, kuinka käy: Jack rakastuu, kuinkas muutenkaan. Kestääkö sydän? Siitä kysymyksestä koostuu tarinan draamallinen jännite.

Jack, joka on prostituoidun lapsi, syntyy Edinburghissa tohtori Madeleinen luona, joka on erikoistunut prostituoitujen tai muiden hyljeksittyjen naisten lasten maailmaan saattamiseen. Äiti jättää poikansa tämän kummallisen tohtorin huomaan, joka myös asentaa kellon tämän sydämeen. Jack elää suojattua elämää tohtorin luona, joka yrittää kaikin keinoin estää poikaa kokemasta liian suuria mielenliikutuksia. Vasta kymmenentenä syntymäpäivänään saa Jack lähteä ensi kertaa pois Madeleinen talosta katsomaan kaupunkia. Ja silloin se tapahtuu: hän tapaa kadulla pikku tanssijattaren, jolle menettää sydämensä.

Hänen kätensä muistuttaa oksia, ja hänen lainehtivat mustat hiuksensa värjyvät kasvoilla kuin tulipalon kajo. Hänen loistavanmuotoinen nenänsä on niin pieni, että mietin, miten hän pystyy hengittämään sen kautta – se on luultavasti pelkkä koriste. Tyttö tanssii linnun lailla, tasapainoilee piikkikoroilla, naisellisilla tellingeillä. Hänen silmänsä ovat valtavat, niiden sisua on pakko jäädä katselemaan.

(---)

Sydämeni syke kiihtyy taas, minun on vaikea saada hengitystä tasaantumaan. Minusta tuntuu, että käkikelloni käki paisuu ja nousee kurkkuun. Onkohan se kuoriutunut munasta? Onkohan tuo tyttö syötävä? Onko hänet tehty suklaasta? Mitä tämä kaaos oikein on?

Kotiin palattua on Madeleinen säädettävä hieman Jackin viisareita, jotka ovat kokemuksesta menneet epätasapainoon. Mutta Jack ei saa tyttöä mielestään. Vuosia Jack unelmoi tytöstä, yrittää kysellä hänestä. Viimein hän saa tietoonsa, että tyttö olisi palannut kotimaahansa, Andalusiaan. Alkaa matka halki Euroopan tytön sydäntä valloittamaan. Löytääkö hän tytön ja kuinka käy? Sitä en viitsi paljastaa.

Kirja on hyvin erilainen rakkaustarina jo lähtökodiltaan. Kukapa olisi ennen kuullut pojasta, jolla tikittää ja kukkuu käkikello paitansa alla, varoittaen rakastumasta? Rakkausaihetta kirja käsittelee sen raadollisemmalta puolelta, nostaen esiin rakkauden vaarallisuuden ja sen aiheuttaman tuskan. Sydänsurujen aiheuttama kipu on kaikille tuttu asia, mutta Malzieun teos nostaa rakkauden tuskan esiin konkreettisemmin puusta tehdyn käkikellosydämen avulla, joka tuottaa fyysistä kipua kantajalleen, jos tämä kokee suuria tunteita.

Onkin syytä olettaa, että teoksen koko ideaan on kätkettynä allegoria. Keitä ovat ne tosielämän käkikellosydämiset ihmiset, jotka eivät uskalla rakastua, kun pelkäävät sen satuttavan? Allegoria avaa muuten melko absurdilta tuntuvaan tarinaan yleismaailmalliselta tuntuvan merkityksen. Entä onko väliä, vaikka rakkaus saattaa tuottaa tuskaa ja särkeä sydämen? Onko vielä vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää?

Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni se on vakavampaa.

Erilaisuutta kirja käsittelee laajemminkin teemanaan. Lähes kaikki kirjan ihmiset ovat omalla tavallaan hyvin erikoisia kummajaisia – kuten myös sankarimme Jack puusta veistetyn tikittävän sydämensä kanssa. Koulussa Jack joutuu kärsimään erilaisuutensa tähden kiusaamista. Andalusian matkalle lähdettyään häntä askartaa kysymys, mahtaako tyttö – jos hän löytää tämän – pitää hänestä, jos tietäisi hänen puisesta sydämestään. Myös Jackin huoltaja, tohtori Madeleine on hyvin kumma tyyppi, yhteiskunnan ulkopuolella elävä, josta liikkuu epäilyttäviä juttuja kaupungilla, jotka eivät kuitenkaan pidä paikkansa.

Kummajaiset eivät lopu vielä tähän. Matkalla kohdataan myös Viiltäjä-Jack, joka kertoo, että hänellä ei ole koskaan rakkausjutut luistaneet ainakaan elävien naisten kanssa. Näin Viiltäjä-Jackin kammottavaan hahmoon tulee myös pieni traaginen piirre. Myös taikuri Méliès, joka liittyy Jackin matkaseuraksi, on perin outo ja persoonallinen – hauskalla tavalla. Niin ikään Jackin rakastetussa, Miss Acaciassa on omalaatuisa, viehättävän persoonallisia piirteitä. Hän on esimerkiksi likinäköinen, mutta ei halua käyttää silmälaseja. Niinpä hän törmäilee toisinaan ympäriinsä. Kaikkea erilaisuutta kirja käsittelee lämpimällä suhtautumisella, pitäen erilaisuutta mieluummin hienona kuin huonona piirteenä.

Pieni arvio kirjasta: Kirja oli virkistävän erilainen lukukokemus. Tarinan mielikuvituksellisuus oli viehättävää, samoin kirjaliljan käyttämät hyvin tuoreet ja raikkaat metaforat ja kielikuvat. Teoksessa yhdistyy hienolla tavalla sekä synkkyyttä että kauneutta. Jäin kuitenkin miettimään kirjan historiallista kuvausta. Kirja kertoo 1800-luvusta, mutta hahmojen luonteissa, käytöksessä ja maailmankuvassa on enemmän nykypäivän leima kuin 1800-luvun. Olisin kaivannut enemmän historiallista otetta tarinaan. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista. Kirjan kansi ja ulkoinen olemus ansaitsevat sen sijaan kehuja. Kannessa on kurkistusluukku kuvassa olevan henkilön sydämen kohdalla, ja kurkistusluukun takaa avautuu kellokoneisto. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta!

Kirja on ollut hyvin suosittua lukemista myös muissa kirjablogeissa - ja jakanut mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Esimerkiksi kirjablogeissa
P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Lukuisa on käsitelty tätä teosta, vain muutamia mainitakseni.

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Olipa kerran prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä, etsien omaa valtakuntaansa.

Siltä varalta, että sade yllättäisi matkalla, hänellä oli aina mukana punainen sateenvarjo. Ja minne hän menikin, ihmiset kysyivät häneltä: ”Prinsessa, joko olet
löytänyt valtakuntasi?”

Ursula Jonesin kirjoittama ja Sarah Gibbin kuvittama Prinsessa vailla valtakuntaa on vallan ihastuttava ja herttainen lasten prinsessakuvakirja. Siinä on paitsi tarina, jolla on kaunis ja yleismaailmallinen sanoma, myös niin kauniin lyyrinen ja herkkä kuvitus, että en ole toiseen sen vertaiseen törmännyt. Kuvituksessa yhdistyy vaalea pastellisävyinen maailma mustiin silhuettikuviin, mikä tekee tunnelmallisen ja rikkaan vaikutelman. Myös esimerkiksi Sinisen linnan kirjastossa on kirjoitettu samasta sadusta, ja myöskin positiiviseen sävyyn: http://sininenlinna.blogspot.fi/2011/08/ursula-jones-sarah-gibb-prinsessa.html

Kirja löytyy omasta kirjahyllystäni, jonne sen hankin alle vuosi sitten peräti muutaman kuukauden harkinnan jälkeen. Olin nähnyt sen kirjakaupassa ja päättänyt rahansäästöpuuskassani olla missään nimessä ostamassa mitään niin hyödytöntä kuin lasten prinsessakirjoja. Ilmeisesti kaitselmus oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä kirjan kauniit kuvitukset olivat piirtyneet niin lähtemättöminä mieleni syvimpiin sopukoihin, että robotin tavoin vihdoin kävelin uudestaan kirjakauppaan ja ostin kirjan vakaasta päätöksestäni huolimatta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä sitä mikään olisi voinut sammuttaa!

Niin tarinan erilaisuuden kuin kuvien ihastuttavuuden tähden keskityn seuraavassa perusteelliseen juonireferaattiin maustaen sen useilla sitaateilla ja runsaalla määrällä kuvia, joiden kauneutta olenkin jo edellä hekuttanut.

Prinsessasaduksi Prinsessa vailla valtakuntaa rikkoo ilahduttavalla tavalla perinteitä, mutta säilyttää kuitenkin vanhan ajan prinsessaromantiikkan. Koditon ja varaton kiertolaisprinsessa paikatussa hameessa ja kirkkaan punaisissa sukissa valtakuntaansa etsimässä ei vastaa lainkaan edes käsitystä prinsessasta, mutta silti hän on prinsessa.

”Sen täytyy olla jossakin”, Prinsessalla oli tapana kuiskata Soma-ponille. ”Ei voi olla prinsessaa ilman valtakuntaa.”

Eräänä päivänä Prinsessa piipahtaa kylässä kuninkaanlinnassa. Koska leskiherttuatar ei halua, että hänen poikansa Pontus rakastuisi valtakunnattomaan ja varattomaan prinsessaan, hän järjestää pojan pois silmistä sillä aikaa. Ruokapöydässä prinsessalle tarjotaan vain toiseksi parhaita keksejä – mitä muuta voisikaan odottaa Prinsessa vailla valtakuntaa.

Kerran Prinsessa lukee lehdestä, että prinssi kruunataan kuninkaaksi ja kuninkaanlinnassa järjestetään kruunajaiset. Myös Prinsessa päättää lähteä juhlatilaisuuteen Somansa kanssa:

He saapuivat juuri sopivasti liittyäkseen kultaisten kuomuvaunujen kulkueeseen, joka saatteli kuninkaallista perhettä kruunajaisiin, Mutta kukaan ei osannut varautua hänen tuloonsa. ”Kukas sinä olet?” supisi harmistunut hovimies.

Kruunajaisten jälkeisissä tanssiaisissa uusi kuningas kiinnittää huomion kauniiseen Prinsessaan vailla valtakuntaa. Mutta niin tekevät kaikki muutkin miehenpuolet.

”Lopeta etsiminen” sanoi prinssi Pontus polvistuen hänen eteensä. ”Mene naimisiin kanssani ja ota minun valtakuntani!”

Pontuksen kosiessa tulevat muut prinssit mustasukkaisiksi ja alkaa kiihkeä sota miesten kesken, jossa leivokset ja kakut lentelevät vilkasta tahtia.

Tuoksinan keskellä Prinsessa vilahtaa ulos yksinään yhä Prinsessana vailla valtakuntaa ja lähtee pois:

”Kuninkaalliset eivät näköjään osaa muuta kuin tapella” Ja niin he lähtivät jatkamaan matkaa ja valtakunnan etsimistä. Prinsessa antoi Soman valita polut, joita he vaelsivat voinkeltaisen kuunvalon näyttäessä tietä.

Aamunkoitteessa Prinsessa kohtaa erään nuorukaisen, jota pysähtyy auttamaan:

"Kiitos, Prinsessa!” sanoi nuorukainen. ”Kas kun kerran arvasit, että olen prinsessa, ”niin sattuisitko tietämään myös, missä on minun valtakuntani? Olen etsinyt sitä vuosikaudet.” ”Täällä”, sanoi nuori mies ja painoi kätensä sydämelleen. ”Etkös olekin hovinarri?” Prinsessa kysyi kurkistellen pukua, joka pilkisti miehen takin alta. ”Leskiherttuattaren palatsista?” ”Minä olin” mies vastasi. ”Sopimukseni päättyi. Mutta sinä olet minun sydämeni kuningatar, joten täällä”, hän sanoi taputtaen sydäntään, ”on sinun valtakuntasi”. ”Sehän on oikein hienoa”, sanoi prinsessa, ”mutta me tarvitsisimme valtakunnan, jossa kasvattaa lapsia!” ”Lapsia!”, änkytti hovinarri. ”Tarkoittiko tuo, että sinä kosit minua?” ”Kyllä”, vastasi Prinsessa. Minunko täällä pitää kaikki tehdä?”

Prinsessa löysi siis Prinssinsä, joka tarkkaan ottaen olikin hovinarri, mutta yhä hän haikailee valtakuntansa perään. Mutta ratkaisu tapahtuu, kun Prinsessa saa eräänä päivänä paketin, jossa on hänen punainen sateenvarjonsa, jonka hän oli unohtanut kirjastoon. Paketin osoitelapussa lukee näin:

Niinpä Prinsessa tajuaa, että hänen valtakuntansa on täällä, siellä ja kaikkialla.

Ja niin he lähtivät matkaan, kuningatar ja kuningas, täällä, siellä ja kaikkialla. Aika kului ja pian he huomasivat, että kärryille täytyi tehdä tilaa lapsille. Ja Soman vieressä juoksenteli pikkuinen musta varsa pitkillä, honteloilla jaloillaan.

Sadun opetus on hieno. Se mitä etsimme, saattaakin olla aivan käden ulottuvilla, jo itsellämme. Se ei vain välttämättä ole juuri sellainen, miksi sen kuvittelimme; hieno linna, paljon rahaa, kalliita pukuja ja alamaisia. Missä on sinun valtakuntasi?

Sen pituinen se.

Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.

 

Lausumme nimen ja siirrymme hänen aikaansa, sillä seinät on helppo läpäistä, kohtaamme sen, jonka toivomme kohtaavamme, ja hän vastaa empimättä meidän katseeseemme aikojen syvyydestä. Onko hän lapsenmurhaaja? Epäilys iskee ensi kertaa. Ivallisesti hän kohauttaa olkapäitään, kääntää selkänsä, hän ei enää tarvitse meidän epäilyksiämme, ei meidän haluamme kohdella häntä oikeudenmukaisesti, hän menee pois. Kulkeeko hän edellämme? Väistyykö hän meidän taaksemme? Kysymykset ovat matkan varrella menettäneet merkityksensä.

Näin alkaa Christa Wolfin Medeia. Kertomus kuudelle äänelle (1996, suom. 2000), joka on uudelleen tulkinta antiikin mytologian Medeia-tarusta. Euripides toi omassa Medeiassaan esiin hirviönaisen hahmon, lapsenmurhaajan – naisen, joka tappoi omat kaksoispoikansa. Wolfin Medeia kuitenkin antaa myös puheenvuoron itse Medeialle. Kuva mikä piirtyy Medeiasta, on aivan toinen kuin se, minkä tunnemme antiikin mytologiasta. Nyt on hirviönaisen aika avata suunsa ja puolustautua. Teosta voisi luonnehtia nimenomaan feministiseksi tulkinnaksi Medeia-myytistä, joka haastaa käsityksen, onko kaikki sittenkään aina naisten vika. Olisiko asia juuri päinvastoin?

Christa Wolf (1929) on saksalaisen nykykirjallisuuden maineikkain naiskirjailija, ja hänen on sanottu olevan myös Günter Grassin vastapooli. Hänen juurensa ovat DDR:ssä, jossa hän asui Saksan yhdistymiseen asti.   Siellä hän aloitti myös kirjailijan uransa. Vaikka hän kannatti marxilaista ideologiaa, osallistui hän avoimesti Itä-Saksan johdon arvosteluun. Wolfin teoksissa onkin usein mukana vahva poliittinen juonne, ja näin on asian laita myös Medeian kohdalla

 

Wolfin Medeian alussa on esitetty lista teoksessa esiintyvistä henkilöistä ja siitä, keitä he oikein ovat. Lista tuo mieleen näytelmien alussa olevan nimiluettelon. Kuusi heistä on esitetty ”Äänet”-otsikon alla, muut puolestaan lukeutuvat ”Muut henkilöt”-otsikon alle. Teos jäsentyy näiden äänien mukaan, joita ovat Medeian, Jasonin, Agamedan, Alkamaksen, Leukonin ja Glauken äänet. Kaikille heille on annettu teoksessa ääni, oma minäkerronnan jakso tai useita jaksoja, joissa he kertovat samoista tapahtumista limittäin ja lomittain, mutta omasta näkökulmastaan. Eri kertojaäänien välissä on myös sitaatteja muista kirjoista, jotka käsittelevät Mediaa tai jotka muuten liittyvät tavalla tai toisella kirjan teemaan ja sen eri näkökulmiin. Sitaatit antavat oman hienon lisänsä teokseen ja lisäävät äänien moninaisuutta.

 

Kerrontatekniikan ansiosta samat tapahtumat välittyvät useiden tietoisuuksien välitse, ja lukija joutuu osittain itse päättelemään, mikä on totta ja mikä ei, kenen ääntä uskoa ja kenen ei. Teos ei ole lukijalle helppo. Tarina paljastuu vähitellen, ja lukija saa tehdä aktiivisesti töitä saattaakseen pienet sirpaleiset tiedonpalat yhteen ja kootakseen näistä yhtenäisen tarinan. Juonessa sekoittuu nimittäin iloisesti keskenään menneisyyden eri kerrokset sekä nykyisyys. Teoksen rakennetta voisi verrata William Faulknerin Ääni ja vimma-klassikkoromaaniin (The Sound and the Fury).

Useista eri kertojan äänistä huolimatta, koko tarinan keskus ja päähenkilö on Medeia. Kuten Euripideellakin, Wolfin Medeia on Kolkhin kuninkaan Aieteen tytär. Hän on joutunut lähtemään pois kotimaastaan ja isänsä kodista Korinttiin sekalaisen joukkion mukana. Joukkoon kuuluu myös Jason, jonka kanssa hän menee matkan aikana naimisiin ja jolle synnyttää myöhemmin kaksoispojat. Korintissa niin Medeia kuin Jason pääsevät kuningas Kreonin sisäpiiriin. Kuninkaan linnan kellarin pimeimmissä ja kylmimmissä sopukoissa on kuitenkin hyytävän luinen salaisuus, josta Medeia pääsee selville. Korintin kuninkaan valta lepää rikoksen varassa. Tietonsa vuoksi Medeia karkotetaan hovista ja alkaa valtaapitävien valheellinen panettelu ja syyttely Medeiaa kohtaan. Lopulta melkein koko Korintti vihaa, mutta myös pelkää häntä.

Kirjassa on kyse pitkälti vallasta ja vallan hinnasta. Saako itseään hyödyttääkseen tehdä mitä vain? Missä menee oikean ja väärän raja? Lisäksi kirjassa käsitellään myös muukalaisuutta ja ennakkoluuloja. Miksi jotkut ihmiset joutuvat viattomuudestaan huolimatta kaikkien vihan kohteeksi ja ihmisten paneteltaviksi? Näiden kaikkien teemojen, jotka kirjassa on esitetty antiikin maailman kautta, voi sanoa olevan hyvin ajankohtaisia myös 2000-luvulla.

Teos oli mielestäni aika hurja, ja ehkäpä siitä syytä juuri niin mielenkiintoinen. Sitä ei välttämättä voisi suositella kaikkein herkkätunteisimmille. Se on hyvin ahdistava, ja siinä vallitsee loppua kohti kiihtyvän kauhun tuntu. Kirjan tunnelmasta tulee mieleen Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, jossa samaan tapaan kauhistuttavan tuhoisa loppu lähestyy deterministisen vääjäämättömänä. Tai toisaalta tunnelmasta tulee mieleen myös Raamatun Ilmestyskirja ja siinä kuvattu lähestyvä tuomio. Seuraava lainaus on kirjan ehdottomasti kamalin kohta, joka laittoi kirjan ainoana kohtana minut itkemään. Jotten paljastaisi aivan liikaa kirjasta, korvaan katkelmassa esiintyvät tiettyyn henkilöön viittaavat sanat kursivoidulla hän-sanalla.

Hänen imettäjä kulki hänen kanssaan. Pitäähän lapsen nähdä kuollessaan edes yhdet tutut kasvot lähellään, imettäjän kerrotaan sanoneen. Ja hän oli kuulemma puhunut hänelle koko ajan ja laulanut vanhoja kehtolauluja. Ja pitänyt häntä kädestä ja saattanut soihduin valaistua käytävää pitkin niiden pappien perässä, jotka oli valittu toimittamaan uhri, ja niiden kuninkaan virkamiesten edellä, joiden oli määrä olla todistamassa toimitusta. Minne me olemme menossa, hän oli kuulemma kysynyt, ja imettäjä oli taputellut rauhoittelevasti hänen kättään, mitä he tekevät, oli hän kysynyt loppuvaiheessa, kun joku oli tarttunut häntä niskasta ja painanut hänen päänsä alttarille Mikä minut onnettoman saikin kerran kyselemään näitä yksityiskohtia eräältä nuorelta virkamieheltä, joka oli iloinen päästessään niistä ja saadessaan siirtää taakan minun kannettavakseni. Imettäjä ei ollut hellittänyt hänen kädestä, joka nytkähti veitsen iskeytyessä syvälle kurkkuun.

Medeia on kirja, johon en olisi välttämättä muuten tarttunut, ellei se kuuluisi pakolliseen lukemistoon eräällä kirjallisuuden kurssilla, jota juuri käyn. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tartuin. Kirjan tekee mielestäni mielenkiintoiseksi sen vuoropuhelu antiikin mytologian kanssa ja nimenomaan myytin esittäminen aivan uudelta kannalta. Jos olisi itse lukenut Euripideen Medeian tai muita antiikin Medeia-tulkintoja, olisi tämä Wolfin teos avautunut varmasti vielä paremmin. Lisäksi teos on luonteeltaan sellainen, että se saattaisi kaivata useampaa lukukertaa avautuakseen syvällisemmin. Kaiken kaikkiaan teos oli vangitseva ja kauheudessaan kiehtova ja puhutteleva. Suosittelen.

 

Tove Jansson: Pappan och havet – muumit identiteettiään metsästämässä

 

Tove Janssonin muumikirja Pappan och havet (Muumipappa ja meri) on hieno ja syvällinen kirja, ja on mielestäni ehdottomasti enemmän aikuisille kuin lapsille soveltuvaa luettavaa. Sävyltään kirja on hyvin tumma ja synkähkö, ehkäpä hieman ahdistavakin. Se on hyvin monitasoinen kirja, joka kutsuu lukijaansa pohtimaan ja miettimään jokaisen sanan taakse kätkettyä syvätason merkitystä.

Muumipappa on turhautunut elämäänsä porvarillisen idyllisessä Muumilaaksossa, jossa kokee itsensä tarpeettomaksi. Niinpä pappa saa päähänsä, että hänen on lähdettävä perheensä kanssa kaukaiselle majakkasaarelle etsimään itseään. Muumit lähtevät matkalle kohti tuntematonta ja asettuvat asumaan yksinäiselle majakkasaarelle, jossa ei heidän lisäkseen asu muita kuin mystinen kalastaja, joka ei suostu paljastamaan mitään itsestään ja menneisyydestään. 

Kirjaa on usein tulkittu juuri identiteettiteeman kautta. Majakkasaarella muumit joutuvat olemassaolon suurten kysymysten äärelle. Niin Muumipappa, Muumipeikko kuin Muumimammakin joutuvat saaren karuissa olosuhteissa vastatusten itsensä ja identiteettinsä kanssa. Kaikilla heillä alkaa matka itseen, identiteettiään etsimään.

Men nu var allting annorlunda, naturligtvis. Just nu var det riktiga att de började från början och att pappan skaffade allt som de behövde och tog hand om dem och beskyddade dem. De hade antagligen haft det för bra. Så underligt, tänkte mamman bekymrat. Så underligt att folk kan bli melankoliska och arga av att ha det bra. Men är det så, så är det så. Och då är det väl bäst att börja om från andra ändan.

Saari on muumipapalle Muumilaakson turhauttavan turvalliseen ympäristöön verrattuna miehinen ympäristö, jossa hän voi alkaa toteuttamaan miehistä minuuttaan. Hän kokee saavansa elämään merkityksen, kun voi tosi miehen tavoin karujen olosuhteiden keskellä pitää huolta perheestään. Hän haluaa olla perheen pää ja suojelija.

Muumimamma sen sijaan voi saaren asukeista ehkä huonoiten. Hänen on ikävä Muumilaakson turvallista ympäristö ja kotia, jossa hän oli omalla reviirillään. Niin Muumipapan kuin Muumimammankin tapauksessa kirjaa voi tulkita feministisestä näkökulmasta ja sukupuoliroolien kannalta. Muumimamman asema saarella muistuttaa perinteistä alistetun naisen kuvaa, jossa naisen on luovuttava omastaan perheen seuratessa miehistä perheen päätä ja tämän tarpeita. Muumimamma kuitenkin löytää tavan toteuttaa itseään ryhtymällä maalaamaan majakan seiniin kukkia ja Muumilaakson maisemia. Näin hän luo oman naisellisen kauneuden maailmansa majakan sisään.

Muumipeikossa puolestaan on kuvattu itsenäistymisen aikaa elävän murrosikäisen kuva. Hän ei haluakaan asua muiden kanssa majakassa, vaan löytää metsästä oman majan, jossa asua. Öisin hän käy salaa ihailemassa rannalla laukkaavia kauniita merihevosia, joista yhteen hän rakastuu. Yöllisillä retkillään hän tapaa myös aina Mörön, joka odottaa häntä rannalla. Jostakin kumman syystä Mörkö vetää Muumipeikkoa puoleensa, vaikka hän sitä pelkääkin. Mörön voisi ehkä tulkita Muumipeikon itsenäistymisen aiheuttaman pelon ja yksinäisyyden projektioksi.

Och då satt Mårran därute i vattnet framför honom. Hennes ögon följde stormlyktans rörelser, hon var alldeles stilla. Han visste att hon inte skulle komma närmare. Men han ville inte veta av henne. Han ville bort från hennes köld och orörlighet, långt bort från hennes förfärliga ensamhet. Men Mumintrollet kunde inte springa sin väg. Han kunde inte, helt enkelt.

 

 

Entäpä se neljäs saareen muuttaja, pikku Myy? Hän on oma vanha ilkikurinen itsensä, eivätkä saaren olosuhteet vaikuta häneen mitenkään. Pikku Myy on jalat vankasti maassa pitävä tässä ja nyt-ihminen, joka ei hukkaa aikaa turhiin itsereflektiivisiin pohdintoihin. Hänen voisi sanoa edustavan kehittymätöntä identiteettiä. Myy on hupaisa hahmo, jonka hauskan ilkeät kommentit tuovat pientä huumoria muuten synkkäsävyiseen teokseen.

Kantava teema teoksessa on myös yksinäisyys, jonka kaikki hahmot kokevat. Se kietoutuu yhteen kysymykseen identiteetistä. Ihminen on loppujen lopuksi yksin itsensä kanssa. Matka minuuteen ja identiteettiä etsimään on tehtävä yksin. Pappan och havet-teoksessa on kyse eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja se vie ajatukset Sartren käsitykseen ihmisestä maailmaan heitettynä olentona.

Kirjan suurimpia ilopisaroita (Pikku Myyn ilkeilyjen lisäksi!) ovat tietysti siellä täällä olevat Janssonin itse tekemät kuvitukset, jotka ovat ihailtavaa jälkeä!

L. M. Mongomery: Anna opettajana/ Anne of Windy Poplars ja kirjailijan vaikeneminen

 

Tämä kirja on edellisessä postauksessa käsitellyn kirjan seuraava osa, järjestyksessä siis Montgomeryn Anna-sarjan neljäs osa. Lainasin teoksen kirjastosta kahtena kappaleena, sekä suomeksi ja englanniksi – en osannut päättää kumman mieluimmin lukisin. Aloitin kirjan ensin suomenkielisenä, mutta minua alkoi tympiä kovasti Annan maailma suomelle käännettynä. Se ei kuulostanut ollenkaan niin hienolta ja lyyriseltä kuin englanniksi. Niinpä jonkin aikaa luettuani jatkoin tarinaa englanniksi, sitten taas suomeksi ja hieman taas englanniksi. Lopulta päädyin kuitenkin lukemaan suurimman osan teosta suomeksi. Aika erikoinen ja ennen kokeilematon tapa lukea romaania, mutta käyhän se tälläkin tyylillä! Toki englanninkielinen alkuperäisversio voitti mennen tullen suomenkielisen tyylillään. Suomennoksen lukemiseen päädyin kuitenkin siitä syystä, että Anna-nälkäni oli niin kova ja englanninkielisen lukeminen sujui niin hitaasti.

Anna opettajana käsittää Annan elämästä ikävuodet 22-25 ja kertoo Annan kolmesta vuodesta Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Aivan oikein – rehtorina! Tästä seikasta olin aika yllättynyt; kuinka nuori 22-vuotias naishenkilö pääsee tuossa iässä rehtoriksi? Mutta opettajien maailma oli hyvin erilainen 1900-luvun alkupuolella, mutta ajatus on kuitenkin aika hurja. En esimerkiksi vain millään osaisi kuvitella itseäni näin 23-vuotiaana rehtoriksi!

Annan rehtorinuraa varjostaa aluksi yhteydenotot Pringle-suvun kanssa. Pringlet ovat Summersiden vaikutusvaltaisin suku, ja he ovat päättäneet alusta lähtien inhota Annaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että eräs suvun jäsen oli hakenut samaa rehtorinvirkaa kuin Anna. Mutta lopulta Anna onnistuu kuin onnistuukin taivuttamaan myös Pringlet puolelleen erään sattumuksen kautta.  Ajan mittaan Anna saa koko Summersiden väen syömään kädestään, ja hän on erittäin suosittu ja arvostettu jäsen kyläyhteisössä. Annan lähtö Summersidestä aivan kirjan lopussa on hyvin haikea, vaikka se on myös alku uudelle – on aika aloittaa yhteinen elämä kihlatun Gilbertin kanssa. Kirja päättyy häiden odotukseen häitä edeltävälle viikolle.

Kirjan rakenne on siitä erikoinen, että se koostuu suurilta osin Annan kirjoittamista kirjeistä Gilbertille. Välissä on kuitenkin tavallisen kerronnan jaksoja. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen ”semikirjeromaaniin”, kuten lajin voisi ristiä. Lisäksi Annan Gilbertille kirjoittamissa kirjeissä huomionarvoista on myös se, että kirjeitä ei ole raportoitu kokonaan, vaan joissakin kohdin on suluissa mainintoja siitä, että puuttuu niin ja niin monta sivua. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, mitä nuo lukijalta pimitetyt sivut sisältäisivät?  Kontekstista usein selviää, että kyse on luultavasti hyvin henkilökohtaisista, vain omalle rakastetulle tarkoitetuista sanoista. Tämä kirjailijan kiusoitteleva leikki lukijan kanssa on uteliaalle ihmiselle suorastaan ärsyttävää. Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kyse on kuitenkin hyvin tehokkaasta kerronnan keinosta; valta kertoa tai olla kertomatta on yksin kirjailijan. Aiemmissa Anna-kirjoissa lukijalla on ollut suora näköala Annan sydämeen ja hänen kaikkiin mielenliikkeisiinsä. Nyt on kuitenkin hiljaisuuden ja vaikenemisen verho laskeutunut lukijan ja Annan syvimpien tunteiden väliin. Tässä yksi tekstiesimerkki tästä ”vaikenemisen verhosta”:

ARVOISA JA KUNNIOITETTU HERRA!

Näin alkoi Chatty-tädn isoäidin rakkauskirje. Eikö kuulostakin herkulliselta? Isoisä on varmasti tuntenut hykerryttävää ylemmyyttä! Eikö tuo sinustakin olisi parempi kuin ”rakas Gilbert” tai muu sellainen?  Toisaalta taidan olla iloinen, että et ole Chatty-tädin isoisä… tai ylipäätään isoisä. On ihanaa ajatella, että me olemme nuoria ja meillä on koko elämä edessä – yhteinen elämä. Eikö olekin?

(Useita sivuja jätetty välistä. Ilmeisesti Annan kynä ei ollut ruosteessa, ei liian terävä eikä liian lyhyt.)

Istun tornihuoneeni ikkunalaudalla ja katselen, miten puut huojuvat meripihkanväristä taivasta vasten, ja niiden takana näen sataman. (---)

Niin kuin tekstinäytteestä voi huomata, kirje alkaa romanttisilla sanoilla ja pohdinnalla tulevasta yhteisestä elämästä, mitä seuraa maininta puuttuvista sivuista. On siis oletettavaa, että alun romanttiset haaveet jatkuvat puuttuvissa sivuissa. Maininnan jälkeen puolestaan siirrytään aivan muunlaisiin asioihin – puiden huojumiseen ja ympäristön kuvailemiseen.

Kenties tähän samaan vaikenemisen verhon laskeutumiseen liittyy myös se seikka, että vaikka Anna ilmeisesti näkee ainakin kesä- ja joululomien aikana Gilbertiä, Annan ja Gilbertien yhdessä viettämästä ajasta ei juuri ole mainintoja kirjassa. Se vaikuttaa hieman oudolta sitä vasten, että Gilbert kuitenkin teoksessa alati läsnä ja hyvinkin merkittävässä roolissa Annan kirjeiden vastaanottajana. Tämän on täytynyt olla hyvin tietoinen valinta kirjailijalta. Ilmeisesti Montgomery on halunnut jättää lukijan mielikuvituksen varaan Annan ja Gilbertin suhteen yksityiskohdat. Yksi niistä hyvin harvoista kohdista teoksessa, jossa Gilbert on fyysisesti läsnä, on Annan toisen rehtorivuoden joululoma, jolloin Anna kutsuu kollegansa Katherinen lomalle Vihervaaraan. Seuraava kohta kiinnitti huomioni:

(---) ja joukko palasi Vihervaaraan riemumielin. Siellä odotti jo pitkä nuorukainen, jolla oli pähkinänruskeat silmät ja orastavat viikset, jotka saivat hänet näyttämään niin paljon entistä vanhemmalta ja kypsemmältä, että kiitävän hetken Anna ehti jo pohtia, oliko siinä todella Gilbert vai joku ventovieras mies.

Katherine yritti houkutella huulilleen ivallisen hymyn, mutta ei oikein onnistunut. Joka tapauksessa hän jätti Annan ja Gilbertin salonkiin kahden ja pelasi lautapelejä keittiössä kaksosten kanssa koko illan. Ihmeekseen hän huomasi nauttivansa siitä. Ja miten hauskaa olikaan mennä kellariin Davyn kanssa ja huomata, että maailmassa toisaan oli vielä olemassa makeita omenoita

Katkelmassa tapahtuu varmasti kauan odotettu kohtaaminen kihlaparin välillä. Siitä huolimatta parin yhdessä vietetystä illasta salongissa ei mainita sanaakaan. Mitä he tekivät, mistä he juttelivat, millaista heillä oli? Sitä voi lukija vain arvailla, sillä fokalisaatio siirtyy tässä kohtaa Anna ystävään Katherineen ja siihen, millaisen illan hän vietti. Montgomery vaikenee taas tietoisesti.

Anna opettajana oli hyvin miellyttävä lukukokemus, josta voisi nostaa esiin hyvin monenlaisia kiinnostavia asioita. Olen tässä keskittynyt lähinnä siihen ärsyttävimpään seikkaan, tekstin aukkoihin. Ne ovat ärsyttävyytensä lisäksi myös aika tyylikkäitä mielestäni. Kiinnostavaa olisi ollut toki myös pohtia Montgomeryn esiin loihtimien sivuhenkilöiden ihmiskuvia, joista monet olivat perin kiintoisia. Jään kaipaamaan erityisesti vainoharhaista Ernestine-serkkua, teatraalista sukunsa kirouksella ylpeilevää neiti Tomgallonia sekä rumaa ja katkeraa vanhapiikaa Katherine Brooksia, joka Annan elämäniloa jakavan taikasauvan iskusta muuttuu sittenkin mukavaksi ihmiseksi.

L.M. Montgomery: Anne of the Island

Kuuntelin kirjan englanniksi äänikirjana You Tubesta sairaslomapäiväni iloksi. Sivuhuomautuksena

sanottakoon, että You Tubesta löytyy hurja määrä englanninkielisiä klassikoita äänikirjoina – tosiasia johon olen herännyt vasta aivan hiljattain. Voin suositella! Lisäksi Anna-kirjat löytää versioina, joissa kulkee koko ajan teksti mukana ruudulla, mikä on suureksi avuksi ymmärtämisen kannalta.

Olen lukenut Anna-kirjat ensi kertaa vasta lukioiässä, ja kesästä alkaen olen lähtenyt uusintakierrokselle Annojen suhteen. Tykästyin sarjaan jo ensi lukemalla, mutta erityisesti nyt uusintakierroksella minulle on syntynyt hyvin läheinen ja lämmin suhde Anna-hahmoon. Olemmehan me kaimojakin! Annan elämänmyönteinen, loputtoman optimistinen asenne, kyky nähdä kauneutta kaikkialla sekä hänen lentävä mielikuvituksensa ovat vailla vertaa ja saavat lukijan väkisinkin hyvälle tuulelle. Annan elämänfilosofiasta voi myös oppia paljon itsekin. Jos olisin lääkäri, määräisin ehdottomasti kaikille masentuneille Anna-kirjoja reseptillä!

Anne of the Island on Anna-sarjan kolmas osa, suomenkeliseltä nimeltään Annan unelmavuodet kertoo Vihervaaran Annan opiskeluvuosista Redmond Collegessa. Se käsittää Annan elämästä ikävuodet 18–22. Kuten kirjan suomennos osoittaa, ovat nämä vuodet hyvin kaunis ja onnellinen luku Annan elämässä. Anna nauttii opiskelusta sekä opiskelutovereiden hyvästä seurasta.

Vanhoista tutuista Annan seurassa Redmondissa opiskelee Gilbert Blythe, Priscilla Grant, Stella Manyard ja Sharlie Sloane. Lisäksi Anna löytää uuden ystävän, turhamaisen ja hupakkomaisen, mutta silti hyväsydämisen Philippa Gordonin, joka kantaa koulun kaunottaren mainetta. Annasta, Priscillasta ja Philipasta muodostuu ensimmäisen vuoden alkumetreillä kiinteä kolmikko. Toisen vuoden alkaessa heidän seuraansa lyöttäytyy myös Stella ja tämä tyttönelikko muuttaa yhdessä Patty´s Place-nimiseen taloon. Taloon, joka on vanhanaikaisessa romanttisuudessaan Annan unelmien täyttymys.

Anne of the Island-kirjassa on hyvin keskeisellä sijalla niin Annan kuin hänen ystäviensä orastava rakkauselämä. Anna saa osakseen ainakin viisi, vai oliko peräti kuusi kosintaa (en valitettavasti muista tarkkaa lukua). Annan vanhan ja uskollisen ihailijan Gilbertin kosinta ja sen seuraamat rukkaset aiheuttavat suurta päänvaivaa Annalle ja nakertavat Annan ja Gilbertin ystävyyttä. Vaikka Anna pitää Gilbertistä suuresti ystävänä, ei Gilbert vastaa Annan jo varhain muodostamaa ja päähän pinttynyttä romanttista haavekuvaa Herra Oikeasta, jonka on oltava melankolinen runoilijasielu.  Juuri sellainen melankolinen runoilijasielu astuu kuitenkin esiin myöhemmin Roy Gardnerin hahmossa ja tästä alkaa pitkällinen seurustelusuhde. Mutta kas – kosinnan koittaessa, ennen niin rakastunut Anna tajuaa, ettei välitäkään Roysta tarpeeksi mennäkseen naimisiin hänen kanssaan. Haavekuva on siis pettänyt hänet. Lopulta, Gilbertin ollessa sairasvuoteella kuolemankielissä, Anna kuitenkin tajuaa rakastavansa Gilbertiä ja haluavansa mennä naimisiin hänen kanssaan. Pian tämän jälkeen Gilbertin parannuttua pari kihlautuu.

Samanlaista nuoruuden ideaalien särkymistä rakkaudessa on havaittavissa myös Philipan sekä Diana Barryn lemmenasioissa. Rikas, kaunis ja turhamainen Philippa nai lopulta köyhän ja ruman pappismiehen, vaikka on aiemmin vannonut rikkaiden sulhasten nimeen. Diana puolestaan nai vihdoin ”tylsän” ja ”tavallisen” Fredin, vaikka hän on aiemmin jakanut Annan haaveen melankolisesta runoilijasielusta. Jos kirjasta pitäisi löytää jokin teema, olisi se mielestäni juuri se, että todellinen Herra Oikea on harvoin haavekuvien Herra Oikea. Tai yleisemmin: se mitä ihminen haaveilee, ei ole välttämättä se, mitä hän tarvitsee.