Thomas Mann: Buddenbrookit

Jess, minä tein sen! Luin teoksen, jonka olen halunnut lukea monen monta vuotta sitten jo! Enkä pettynyt en, sillä Thomas Mannin Buddenbrookit oli hieno ja upea tarina, mutta tämän lisäksi löysin siitä myös jotakin

muuta, mitä en ollut osannut odottaa: kirpeää satiiria.

Tilaisuuden toeteuttaa vihdoin ja viimein tämä vuosia mielessä ollut lukuaie  kirjallisuuden proseminaari, jossa minun oli viime maanantaina opponoitava eräs työ Buddenbrookeista. Opponointia varten oli tietysti luettava primaarilähde, jotta voisi olla jotakin sanottavaa aiheesta.

Bloggasinkin teokseen liittyen viime viikonloppuna bloggauksen Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento, jossa tarkastelin muutamaa suomennokseen liittyvää seikkaa: sontapompeli-sanan riemastuttavuutta sekä olio-sanan käyttöä konteksteissa, joissa mielestäni pitäsii käyttää olento-sanaa. Tämä bloggauksen on tarkoitus keskittyä vähän tähdellisempiin asioihin perinteiseen kirjabloggaustyyliini.

Buddenrbrookien alaotsikko "erään suvun rappeutumistarina", kertookin aika pitkälle, mistä teoksessa on kyse. Se on sukuromaani, joka kertoo mahtavan saksalaisen kauppiassuvun, Buddenbrookien tiestä rappioon. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin synkkä ja ikävä kirja kuin etukäteen kuvittelin, vaikka tietysti loppua kohti tarina saa melko traagisia piirteitä. Teos kattaa melko pitkän ajan: tarina alkaa vuodesta 1835 ja pättyy vuoteen 1877. Henkilögalleria on laaja ja rikas – tarinaa seuratessa saa päänsä aikamoiseen pökerrystilaan ohi vilahtavien hahmojen nimien kanssa. Mielestäni ehkä keskeisimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Antoinette eli Tony Buddenrbrook, joka lähes ainoana hahmona on mukana aivan alusta aivan loppuun saakka tarinassa.

Buddenbrookit tarjoaa kuvauksen varakkaan saksalaisen porvariperheen elämästä, joka näyttäytyy melkeinpä hieman sadunhohtoisena 2000-luvun lapselle. Kaikki ne suuret perhepäivälliset, joiden ruokalajien määrästä ei ole tulla loppua. Ja se perhelääkäri, joka määrää jokaiseen vaivaan palasen kyyhkysenlihaa ja palasen ranskanleipää. Suuri ja upea talo, jossa riittää vilinää ja melskettä, paljon sukulaisia ja vieraita. Maailmankuva, jossa kaikkein tärkeintä on ajatella suvun kunniaa ja menestystä. Se tunne, että kuuluu sukuun, joka on koko kaupungin merkittävin suku, ja toisaalta se tunne, kun tuntuu, että suku  on liukumassa pois sille suodulta kunniapaikalta. En kadehdi en tällaista elämää, mutta sitä on vain äärimmäisen mielenkiintoista seurata romaanin muodossa!

Lempihahmoni tästä suuresta henkilöhahmogalleriasta oli Hanno Buddenbrook, jonka elämää seurataan romaanin loppupuoliskolla. Hän on yliherkkä ja tunteellinen sekä melko sairaalloinen pieni poika, josta isä Thomas yrittää kasvattaa raavaampaa miestä, kauppahuoneen jatkajaksi siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Hannon suurin intohimo on soittaminen. Hannon elävästi kuvaillut soittokohtaukset olivat mielestäni kirjan upeimpia ja tavallaan myös hauskimpia kohtauksia. Hannon antautuminen nimittäin soittamisensa lumoihin saa jo miltei huvittavia piirteitä:

Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisessä yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis`n. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis`n sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H-duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä...ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäille, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, – viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, – vaipui takaisin H-duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Pidin Buddenbrookeista, sen hitaasti kehitellystä tarinasta, verkalleen etenevästä kerronnasta ja  sen aistillisesta kielestä. Niin, ja tietysti se sontapompeli kruunasi aivan kaiken! (Uudessa käännöksessä tämä loistava sana on kuulemma sianpillu – ei, ei sanon minä!)

Thomas Mann

Buddenbrookit

(Buddenbrooks, 1901)

Suom. Siiri Siegberg

WSOY

606 s.

Tampereen kirjabloggaajatapaaminen

 Minä ja Todella vaiheessa -blogin Reta päätimme lähteä aina kaukaisesta Turusta saakka Tampereella torstaina 21.11 järjestettävään kirjabloggaajatapaamiseen. 

Tampereelle tullessamme meitä tervehti luminen (jonkun pessimistin mielestä ehkä loskainen) maisema sekä kaupungin jouluvalot, mitä emme Turussa ole vielä saaneet kokea. Minut valtasi pieni tunnelmallinen joulufiilis!

Kännykän navigaattorein onnistuimme suunnistamaan juna-asemalta noin kilometrin matkan Tampereen Vihtorin kirjaston ravintolaan, jonne bloggaajatapaaminen oli sovittu. Vihtorin kirjaston ravintola paljastuikin mitä tunnelmallisimmaksi paikaksi, jossa oli hieman kirjaisa fiilis: seinillä oli kirjojen täyttämiä kirjahyllyjä koristeena. Mutta hei, parasta koko puljussa oli sen vessa! En voinut välttää räpsimästä kuvia!

Vessasta löytyi myös nojatuoleja, jotka mielestäni ovat kuin luotuja lukemista varten!

Paikalla oli minun ja Retan lisäksi neljä Tamperelaista kirjabloggaajaa: Luettua elämää -blogin Elina, Tea with Anna Karenina -blogin Noora, P.s. Rakastan kirjoja -blogin Sara sekä Solaris-blogin Anna Maria.

Ja mitä kirjabloggaajat tekevät kirjabloggaajatapaamisessa? No, yllätys, yllätys, he puhuvat kirjoista! Ja mielenkiintoisia keskusteluita meillä on. Mm. yritimme selvittää, mikä on maagisen realisimin määritelmä, miten scifi ja spefi eroavat toisistaan ynnä monia muita mielenkiintoisia juttuja. Rupattelujen ohella tietysti nautimme joitakin ravintolatuotteita. Itse nautin kupposen piparminttuteetä sekä palan marenkikakkua!

Oli mukavaa tavata toisia kirjabloggareita ja nähdä heitä ekaa kertaa ihka elävänä. (Ainoastaan Retan olin aiemmin tavannut, kun kerran sattumoisin istahdimme junassa vierekkäin!) Kiitos ystävät hyvät mukavasta illasta!

Kun kirjarakkaus paisuu yli äyräiden: Flaubertin Bibliomania

Taannoin asui kapealla, valottomalla kujalla Barcelonassa mies, jolla oli kalvakat kasvot ja samea, tyhjä katse – paholaismainen, outo olento, jollaisilla Hoffman täytti merkilliset tarinansa.

Hän oli kirjakauppias Giacomo, kolmenkymmenen ikäinen mies, jota olisi voinut luulla jo vanhaksi ja väsyneeksi. Hän oli kyllä pitkä, mutta kumara kuin vanhus. Hänellä oli tuuheat mutta jo harmaat hiukset. Hänen kouransa olivat väkevät ja jäntevät mutta kuihtuneet, kauttaaltaan kurttuiset. Hänen vaatteensa olivat kurjat ja virttyneet. Hänestä sai kömpelön, hermostuneen vaikutelman: kasvot olivat kelmeät ja apeat, luotaantyöntävät, mitäänsanomattomat. Kadulla häntä ei juuri nähty, paitsi silloin kuin harvinaisia ja erikoisia kirjoja oli huutokaupattavana.  Eikä hän silloin enää ollut sama tahdoton, säälittävä ukko. Hänen silmiinsä syttyi elon kipinä. Hän säntäili ja harppoi sinne tänne, tömisytti maata; hänen oli vaikea kestää sitä riemua ja levottomuutta, pelkojaan ja huoliaan. Kotiinsa hän palasi huohottaen, hengästyneenä, pakahduksissaan. Hän piteli himoittua kirjaansa käsissään ja hyväili sitä katseellaan. Hän katseli sitä ja rakasti sitä kuin saituri aarrettaan, kuin isä tytärtään, kuin kuningas kruunuaan.

Näin alkaa Gustave Falubertin Bibliomania, joka oli ensimmäinen niistä Faroksen lähettämistä arvostelukappaleista, jonka olen kiireisen syksyni aikana ehtinyt lukea. Eli toisin sanoen Bibliomania on myös ensimmäinen arvostelukappaleeni, jonka blogissani arvioin. 

Bibliomania kertoo kirjojen maailmaan uppoutuneesta kirjakauppias Giacomosta, jolla kirjarakkaus menee niin sanotusti vähän yli: "ja tämä rakkaus ja intohimo poltti häntä kuin sisäinen palo. Se vei kaiken hänen aikansa ja kulutti hänen elinpäivänsä". 

Bibliomania on tarinana  melko synkkä ja ahdistava, mutta ahdistavuudessaan hyvin viehättävä. Hyvin elävästi pystyn kuvittelemaan eteeni Giacomon hahmon, hänen kuumeiset silmänsä, riutuneen näköisen ruumiin, hänen synkeän hahmonsa ja miltei mielipuolisen ulkonäkönsä. Giacomon hahmossa on jotakin hyvin tenhoavaa. Hän on juuri niitä 1800-luvun kirjallisuuden pimeiltä ja synkiltä sivukujilta tavattavia erikoisia ja persoonallisia hahmoja, joillaisia ei voi juuri nykykirjallisuudesta löytää. 

Giacomon hahmossa on myös jotakin, josta kenties kaikki kirjarakkaat ja myös minä kirjabloggarina pystyn itseni hieman tunnistamaan pelottavalla tavalla. Kirja sai kysymään itseltäni, en kai minä ole liiaksi uppoutunut kirjoihin? Eivät kai kirjat vie minua turmioon? No, tuskin, mutta tällaisia hieman pelottavia ja itsereflektiivisiä kysymyksiä hiipi mieleeni lukiessani Bibliomaniaa.

Flaubert kirjoitti Bibliomanian ollessaan ainoastaan 15-vuotias, ja se oli hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä. Olen Flaubertila lukenut aiemmin ainoastaan Sydämen oppivuodet sekä Madame Bovaryn, ja oli jännä huomata, kuinka samoja teemoja tässä käsitellään kuin Madame Bovaryssa: sitä, kuinka kirjat kykenevät ajamaan ihmisen lähes täydelliseen tuhoon ja luhistumiseen. 

Madame Bovary kertoo nimittäin nuoresta naisesta, joka on koko tyttöytensä uhrannut romanttisten romaanien lukemiseen. Kun hän menee naimisiin tylsän ja tavallisen maalaislääkärin kanssa, joka ei vastaakaan sitä romattisen kirjallisuuden luomaa kiiltokuvaa, pettyy hän syvästi ja alkaa etsiä romanttista sankariaan avioliiton ulkopuolisista suhteista, jotka eivät kuitenkaan ikinä pysty tyydyttämään kirjojen illuusioissa elävää onnetonta naista.

Bibliomaniassa on kuitenkin kyse toisentyyppisestä kirjojen turmiollisuudesta: itse asiassa Giacomo ei edes osaa kunnolla lukea, hän rakastaa kirjoja esineinä, joita voi hypistellä. Suuria harvinaisuuksiaan hän suojelee kuin kalleimpia aarteitaan, kirjat ovat hänelle omaisuutta. Ja saadakseen käsiinsä erään suuren harvinaisuuden on hän valmis pistämään likoon paitsi koko omaisuutensa, myös paljon enemmän; aivan kaikkensa. Tästä harvinaisuuden metsästämisestä ja siitä, mihin se johtaa, koostuukiin tarinan juoni.

Bibliomania-kirja sisältää itse tarinan lisäksi myös Hannu Salmen "Kirjojen Narrit ja orjat" -nimisen sekä Antti Nylénin "Kirjoista ja ihmisistä" -nimisen esseen.

Minussa aiheutti suurta ihastusta Bibliomanian ulkomuoto: kirja on hyvin, hyvin pienikokoinen ja pienuudessaan suorastaan söpö. Sen kansi on päällystetty jännällä pehmeän kumin tapaisella materiaalilla, jota on mukava hiplata (kansi suorastaan herättää lukijassa bibliomanisia tuntemuksia!). Kannen tumma väri ja kultaiset koristukset ja kirjaimet saavat aikaan vaikutelman, että kirja on kuin suorastaan Giacomon kirjakaupan pölyisistä nurkista, vuosisatojen takaa.  

Gustave Falubert

Bibliomania

(Bibliomanie, julkaistu Le Colibre -lehdessä 1837)

Suom. Antti Nylén

Faros

119 s. (itse tarina n. 50 s.)

Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento

Joskus on kiva viilata pilkkuja, vai mitä ystävät? Takertua yksittäisiin sanoihin ja vääntää ja pohtia niitä joka kulmasta. Lukemisen alla oleva Thomas Mannin Buddenbrookit innosti minut tekemään postauksen muutamasta silmääni pistävästä jutusta. Kunnollinen, hieman tähdellisempiin asioihin keskittyvä postaus Buddenbrookeista luvassa myöhemmin blogissani. Mutta nyt, rakkaat ystävät, viilatkaamme pilkkuja!

Yleensä pilkunviilaus on jonkinlaista kritisointia (jollaista olen itse aiemmin esimerkiksi harrastanut postauksessani "Oletkos kuullut pisimuurahaisista? Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta"). Tällä kertaa ajattelin keskittyä kuitenkin erään sanan suorastaan riemastuttavaan suomennokseen sekä etymologiseen pohdintaan olio- ja olento-sanojen suhteesta.

Ette kuulkaas arvaa, millaiseen hurmostilaan sana sontapompeli saattoi minut! Se on sana, joka kaatoi Tony Buddenbrookin avioliiton. Hirmuinen sana, joka oli lähtöisin Tonyn aviomiehen huulilta ja jota miehensä pettämisestä kiinni saanut Tony ei pitkiin aikoihin tohtinut toistaa, sillä niin hirmuinen se oli. Mutta viimein, tuo hirmuinen sana, josta on tehty jo aiemmin kova hälinä ja jonka kamaluutta Tony on alleviivannut, tulee ilmi yhtä aikaa sekä Tonyn läheisille että lukijalle:

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen "sanan", sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? – "Mene helvettiin, sontapompeli!"

Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.

Tämä kohta sai minut repeämään äänekkääseen nauruun, joka vaihtui kutkuttavaksi kikatukseksi, josta ei meinannut tulla loppua. Ihailen kääntäjän luovuutta sontapompelin suomennoksessa. Oletan, että luovuutta tässä on saanut käyttää, sillä saksaakin osaamattomana tiedän, että sontapompelille tuskin löytyy alkukielestä suoraa käännösvastinetta. En myöskään tiedä, mikä tuo sontapompeli on ollut alkukielessä, mutta se ei ole olennaista tässä pilkunviilaajan ylistysvirrestä koskien sanan loistavuutta. Sana nimittäin sopii mielestäni kuin pompeli sontaan tuossa kontekstissa! 

Sana on hyvin huvittavan kuuloinen, mikä korostaa kohdan satiirista hauskuutta. Suomennoksen osuvuutta korostaa se, että Tonyn ja hänen aviomiehensä suurimpana luonteen erona on ollut se, että edellinen on saanut hienostuneen kasvatuksen ja käyttää sanoja valikoiden ja hienosti, jälkimmäinen on puolestaan karkeakäytöksinen ja -sanainen, kasvanut täysin erilaisessa ympäristössä kuin Tony. Niinpä tähän sontapompeliin tiivistyy satiirisella tavalla koko herra Permanederin luonne ja kasvatus. Se on sana, jonka voisi olettaa livahtavan juuri hänen kaltaisensa ihmisen huulilta, mutta ei ikinä hänen vaimonsa kaltaisen huulilta. Siksi sana onkin niin suuri järkytyksen aihe Tonylle. Sanalla ja sen luomalla reaktiolla nauretaan paitsi herra Permanederin korostuneelle hienostumattomuudelle, myös Tonyn korostetulle hienostuneisuudelle.

Luulen, että aion ottaa sontapompelin käyttöön omaan sanavarastooni!

Mutta se sonnasta ja pompeleista, siirtykäämme nyt olioihin ja olentoihin. 

Joskus alkusyksystä lukiessani ääneen L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosia isälleni kiinnittyi huomioni sanaan olio sellaisessa kontekstissa, jossa olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt olla sana olento. Muistan keskustelleeni asiasta isänikin kanssa, joka oli kanssani yhtä mieltä siitä, että siinä pitäisi lukea olento eikä olio. En nyt harmikseni pysty löytämään tuota kohtaa kirjasta. Sana viittasi ihmiseen (muistaakseni Annaan?), ei kuitenkaan halventavassa merkityksessä, vaan täysin kunnioittavassa. Oliosta minulle tulee mieleen pienet, vihreät ja limaiset ulkoavaruudesta saapuneet avaruusoliot tai jotkin muut kummajaiset. Jokin, jota on ehkä joko vaikea määritellä tai jokin, joka on vastenmielistä.(Toki sana on tuttu minulle filosofisena terminä, mutta se on täysin eri asia.) Olio ei mielestäni voi missään nimessä olla ihminen, paitsi ehkä todella halventavassa  (tai filosofisessa) merkityksessä.

Ajattelin, että olikohan tuo pieni suomennoskömmähdys, mutta nyt Buddenbrookeja lukiessani huomioni kiinnittyi täysin samankaltaiseen olio-sanan käyttöön:

Tuo rakastettava olio [lastenhoitajatar] luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta – syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin (– –).

Lukemani, omasta hyllystäni löytynyt Buddenbrookit-painos on vanha Siiri Siegbergin  vuonna 1925 tekemä käännös. Oma Annan nuoruusvuoteni on Hilja Vesalan vuonna 1920 tekemän suomennoksen vuonna 1961 uudistettu ja tarkistettu laitos.  Molemmat ovat siis aika vanhoja suomennoksia, ja päädyin tämän perusteella tekemään etymologisen päätelmän, että olio-sanan merkityksen on täytynyt varmasti muuttua vuosien varrella.

Itse asiassa kuitenkin Kielitoimiston sanakirjan (2004) mukaan olio- ja olento-sanojen merkitykset ovat ainakin jossain määrin kuitenkin päällekkäin menevät:

olio³

1. olento, luontokappale, otus. Merkillinen olio. Elolliset oliot. Ihmeolio.

2. fil. olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.

3. atk tietojen ja niitä käsittelevien toimintojen kokonaisuus

olento^1*J ihmisestä t. eläimestä vars. elollisena oliona; ihmis- t. eläinhahmoisesta kuvitteellisesta oliosta. Ihmiset ja muut elolliset olennot. Ei näkynytainoatakaan elävää olentoa. Nainen, tuo arvoituksellinen olento. Aaveet ja muut yliluonnolliset olennot. Satu-, henki-, avaruusolento.

Tämä ei kuitenkaan horjuttanut täysin tulkintaani siitä, että olio ei ole sopiva sana esille tuomiini kohtiin. On varmasti konteksteja, joissa molemmat sanat ovat käypiä sanoja, mutta tietysti niillä voi olla sävyeroja. Mutta mielestäni Vihervaaran Anna ei ole olio sen paremmin kuin Buddenbrookien lastenhoitajakaan!

Tästä pienestä esimerkistä huomaa, että  vanhojen klassikkoteosten yhä uudesti tehtävät uudistetut suomennokset eivät ole mikään turha juttu. Maailma muuttuu, kieli muuttuu ja niin on myös käännösten muututtava. Sen, joka lukee vanhoja käännöksiä, olisi hyvä pitää mielessään, että jos kohtaa jonkin omituisen sanaolion, ei välttämättä kannata heti suu vaahdossa syyttää kääntäjää taitamattomuudesta. Olio ei välttämättä ollut olio puolivuosisataa sitten.

Oletteko kohdannut "sontapompeleita" tai "olioita" lukemissanne kirjoissa? Entä mitä mieltä olette olio- vs. olento-sanojen herättämistä konnotaatioista?

Halloween vampyyrien parissa: J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen Korpinmusta

J.L. Smith

Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta, 2010

(The Vampire Diaries: The Awakening, 1991)

Suom. Joel Kontro

Otava

218 s.

Kaksi viikkoa sitten perjantaina, pyhäinmiestenpäivän aattona, kun monet muut olivat halloween-bileissä, makasin minä sänkyni pohjalla flunssaani hoitelemassa ja vietin omalla tavallani halloweenia: luin nuorten vampyyriromaanin, J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen osan Korpinmustan. Kirja veikin minut oikein kunnon kauhutunnelmiin ja halloweenhenkeen. Eräs kirjan jännittävimmistä ja käänteentekevimmistä kohtauksissa sattuu nimittäin juuri halloweenina, ja tietysti vampyyrikirjallisuus itsessään on mitä oivallisinta halloweenlukemista. Oli oikein hauska yhteensattuma, että päädyin lukemaan tätä juuri halloweenin aikoihin. Se ei nimittäin ollut mitenkään tarkoituksellista.

Kirja edustaa genreä, jota en ikinä vapaaehtoisesti lukisi. Vampyyrikirjallisuus ja nykyaikainen kauhukirjallisuus eivät ole minun lajini, ei myöskään sen paremmin nuorten viihdekirjallisuus. Kaikkea tätä nimittäin edustaa Korpinmusta. Jouduinkin lukemaan tämän kirjallisuuden proseminaariani varten ja ylittämään mukavuusrajani oikein rymisten. Mutta lopputulos ei ehkä ollut aivan niin hirmuinen ja vastenmielinen kuin olisin voinut kuvitella ennen lukemista tai teoksen alkupuolella.

Kirja on nuortenkirjallisuutta isolla N:llä. Siis kirjallisuutta, jonka uskoisin uppoavan lähinnä vain oikeasti kohderyhmän ikäisiin. Siis aivan eri kategoriaa kuin oman seminaarityöni tutkimuskohde L.M. Montgomeryn Anne of Green Gables, joka on nuortenkirjallisuutta pienellä n:llä, eli vetoaa syvästi myös moniin kohderyhmäiän ohittaneisiin. Siksi oli vaikea erityisesti alkuun suhtautua kirjaan ja päästä mukaan kirjan maailmaan. Tunsin, että nämä jutut ja tämä maailmankuva on niin totaalisesti ohi elämässäni. Tai no, en tiedä, ovatko ne ikinä oikeastaan edes ollut osa sitä.

Kirjan kliseisyys ja pinnallisuus tuntui suorastaan vastenmieliseltä. Tässä muutama oiva sitaatti havainnollistamaan, mitä tarkoitan (myös kansikuvaan kiteytyy aika paljon tästä asiasta!):

Elena nousi seisomaan ja riuhtaisi päälleen punaisen silkkikimonon. Hän ei vilkaissutkaan kirsikkapuisen lipaston päällä olevaan koristeelliseen viktoriaaniseen peiliin; hän tiesi varsin hyvin, mitä peilistä heijastuisi: tyylikäs ja hoikka vaaleaverikkö Elena Gilbert, lukionsa tyylitietoisin oppilas, jota kaikki pojat himoitsivat ja jokainen tyttö kadehti. Nyt hänellä vain sattui olemaan naama vinossa ja suu mutrussa.

(– – –)

Poika oli vain kävellyt hänen ohitseen. Osoittamatta vähäisintäkään huomiota. Elena ei saanut päähänsä, koska näin olisi viimeksi tapahtunut. Kaikki pojat ainakin katsoivat häneen. Jotkut vislasivat. Jotkut vain tuijottivat. 

Ja Elena oli aina ollut täysin sinut asian kanssa.

Sillä mikäpä nyt olisi poikia tärkeämpää? Ympärillä pyörivät pojat olivat merkki siitä, kuinka suosittu tai kaunis oli, ja heitä saattoi hyödyksi monin tavoin. Joskus he saivat tuntemaan jännitystä, joka tosin harvemmin kesti kovin pitkään, toisinaan he olivat iljettäviä alusta lähtien.

Valtaosa pojista oli kuin koiranpentuja, Elena ajatteli. Omalla tavallaan suloisia, mutta eivät korvaamattomia.

Alkuun kiinnitin paljon huomiota tämänkaltaisiin kohtiin ja tunsin vastustamatonta halua kuolla myötähäpeästä kirjailijan puolesta. Mutta vähitellen aloin kiinnittämään enemmän huomiota juoneen, joka lopulta kuitenkin vei minut mukanaan. Kirja oli lopulta kuitenkin hyvin jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka en sille valitettavasti muita ansioita pysty lukemaan. 

Kerrotaanpa sisällöstä lyhyesti sen verran, että päähenkilönä on lukionsa primadonna, itserakas ja yli-itsevarma, (omissa silmissäni) ärsyttävyyden huippu Elena Gilbert, joka on kaveriporukkansa johtohahmo. Lukioon ilmaantuu uusi ja mystinen italialainen poika Stefan, josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Hän on oikea komistuksien komistus ja vetää välittömästi puoleensa Elenan huomion. Tyttö on päättänyt kietoa tämän komistuksen huomion puoleensa,  mutta yllätten se ei olekaan kovin helppo temppu.  Miksei Elena, joka on tottunut siihen, että kaikki pojat lankeavat polvilleen hänen jalkojensa juureen, onnistukaan saamaan pauloihinsa tätä muukalaista? Poika tuskin huomaa Elenan olemassaoloa, vaikka tämä tekee kaikkensa kiinnitäkseen hänen huomionsa.

Pian ympäristössä tapahtuu outoja ja pelottavia asioita. Hautausmaalla eräs mies löydetään henkitoreissaan, kuoleman kielissä. Vaikuttaa siltä kuin joku olisi purrut häntä kaulaan ja kuin tämä joku olisi ollut ihminen. Lukija alkaa saada vihjeitä siitä, kuinka mystinen Stefan olisi vampyyri ja niin vampyyriseikkailu voi alkaa!

Yllättäen huomasin jopa harkitsevani saatuani teoksen päätökseen, että minua houkuttaisi jopa lukea kirjan jatko-osat. Teos kun jäi niin kutkuttavan jännittävään kohtaan! Niin, ja siitä huolimatta, että tämä oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen vuosikausiin lukenut!

Oletteko te lukeneet aikuisiällä Nuortenkirjallisuutta isolla N:llä? Kokemuksia?

Svenska dagen: Tove Janssonin "Hur gick det sen?"

Trvelig svenska dagen, alla mina kära läsare!

Tänään ollaan vietetty svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Tajusin asian vasta aamupäivällä katsoessani kaverin facebook-tilapäivitystä, ja harmittelin kovasti sitä, etten ollut tajunnut asiaa aiemmin ja osannut varautua sopivalla suomenruotsalaisella lukemistolla. Onhan suorastaan tulevan ruotsinopettajan moraalinen velvollisuus hehkuttaa blogissaan tätä suurta ja tärkeää päivää!

Mutta eipä hätää! Vaikka päiväni olikin kiireinen, nappasin kirjastossa käydessäni hyllystä Tove Janssonin ihastuttavan muumikuvakirjan Hur gick det sen? (Kuinkas sitten kävikään?), ja lukaisin sen tuossa tuokiossa. Nyt svenska dagenin viimeisinä hetkinä vielä ehdin juuri ja juuri blogatakin siitä!

Muumi-romaaneja olen lueskellut viimeisen reilu vuoden aikana useampia, mutta nämä kuvakirjat, joita kirjaston hyllystä löytyi useampiakin, ovat vielä olleet minulle tuntemattomia.  Mutta tästä alkoi Tove Janssonin muumikuvakirjojen valloitusretkeni, jonka toivon jatkuvan vielä muihin teoksiin. Ensimmäinen etappini tällä matkalla oli nimittäin oikein riemastuttava ja miellyttävä kokemus!

Från mjölkbutiken klockan fem,

ett litet mumintroll gick hem.

En kanna full med mjölk var

och vinden suckade och ven

i skogens alla mörka trän –

det var ej långt från skymningen.

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

Näin alkaa jännittävä tämä tarina, jonka jokainen sivu päättyy versaaleilla kirjoitettuun kysymykseen "VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?" ja joka alusta loppuun noudatti riemukseni loppusointukaavaa. En tiedä, mikä siinä on mutta rakastan riimitettyjä satuja! Sellaiset ovat sanalla sanottuna mielestäni riemastuttavia.

Kirjassa on vähän uhkaava jännityksen tuntu ja värimaailma on melko synkänpuoleinen. Myös kuvituksen muotokielessä on jotain uhkan ja jännittävyyden tuntua. Jännitystä lisää tietysti se, kun joka sivulla kysytään, kuinkas sitten kävikään. Toistuva kysymys pitää yllä juonen jännitettä. Yksi riemastuttava ja hauska juttu kirjassa on kuitenkin se, että  jokaisella sivulla on jokin aukko, josta näkyy pieni osa seuraavan aukeaman kuvaa. Aukko suorastaan kutsuu lukijan kääntämään sivua ja ottamaan selvää, kuinkas sitten kävikään.

Tässä kirjassa on kadonneita Pikku Myitä, kuvan läpi kauhusta juoksevia Vilijonkkia, dramatiikkaa ja jännitystä. Mutta koska tämä on kuitenkin muumikirja, päättyy kaikki kuitenkin perin muumimaiseen idylliin: lopulta kaikki kokoontuvat tuon suuren rauhan ja lempeyden lähteen eli Muumimamman ympärille syömään pullaa ja juomaan mehua.

Nu är altt farligt slut för dem

som äntligen har kommit hem!

ty se på denna vackra bild

hur mumintrollets MAMMA mild

bland rosorna i gräset satt

och rensa vinbär i en hatt!

Välkomna! sa hon. Hej! AHA,

där har vi mjölken – det var bra!

nu tar vi var sitt litet glas

och gör en bull-och-bjölk-kalas!

Kom in i huset, LiLLa vän!

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

ack!

när mjölken skulle källas ur

så satt den fast, för den var sur!!

Men MUMINMAMMAN sa med KRAFT:

vi dricker hädanefter saft!!!!

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Kunpa oikeassa elämässäkin kävisi aina niin hyvin kuin muumien ihanassa maailmassa! Ota hieman mehua ja pullaa, niin aurinko alkaa taas paistamaan!

Tove Jansson

Hur gick det sen? (1952)

Alfabeta bokförlag AB

n. 23 s.

Hyvästi lokakuu, tervetuloa marraskuu!

Lokakuu oli blogini kannalta monella tapaa mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen kuukausi. Ensinnäkin kävijämäärät rikkoivat blogini historian ennätyksen: lokakuussa blogiini rekisteröityi 3019 käyntiä, kun taas sitä edellinen ennätys on viime joulukuulta, 2656 käyntiä. Bloggauksia kertyi omiin mittapuihini nähden melko paljon, vaikkei kuitenkaan mitenkään ennätyksellisen paljon, eli 13 kappaletta. Siihen nähden on yllättävää, että luettuja kirjoja ja siis myös kirja-arvioita kertyi ainoastaan kolme. 

Lokakuussa luin:

1. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaanin, joka oli hyvin vaikuttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kirja kietoi lukijansa täydellisesti pauloihinsa ja piti tiukasti otteessaan aivan alusta loppuun asti. Kaikki se, kuinka asiat paljastuvat hyvin hiljaa ja vähitellen, kuinka kertoja panttaa ja pihtaa tietoja nostaakseen jännitystasoja, teki kirjasta hyvin kiehtovan.

2. Charles Dickensin Dombey ja poika -romaanin. Tämä miltei tuhtatsivuinen järkäle vaati oman aikansa, mutta palkitsi lukijan vaivan hyvin Dickensmäiseen tyyliin. Dickensin polveilevan tarinankerrontatyylin kiemurat vetävät minulta kerta toisensa jälkeen jalat alta ja saattavat hurmoksiin. Tämä on koskettava tarina isä–tytär-suhteesta, rakkauden janosta ja kaipuusta. Siitä, kuinka jokainen lapsi haluaisi olla rakastettu ja siitä, kuinka saavuttamatonta se voi olla. 

3. Emilia Lehtisen ja Laura Valojärven Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -sadun 18.10 vietetyn Satupäivän kunniaksi. Tämä hykerryttävän hauskan ja hulvattoman runomuotoon kirjoitetun sadun riimit lumosivat minut, ja miltei innosta hihkuin sitä lukiessani. Onko sinulla kanttia / heittää kohtalon lanttia? kysyi kirja kerta toisensa jälkeen lukijalta, ja niin sitä heitettiin kruunaa ja klaavaa eri kosijaehdokkaiden edessä! 

Lokakuussa kirjamaailmassani on tapahtunut yhtä ja toista merkittävää, mikä osaltaan selittää sen, miksi bloggauksia on kuitenkin kertynyt aika paljon, vaikka luetut kirjat jäivät aika pieniin lukemiin. Koin esimerkiksi ensimmäiset kirjamessuni, kun minä, koko ikäni joko Turussa tai sen kulmilla asunut, vihdoin ja viimein päätin raahatua niille kuuluisille Turun kirjamessuille! Ja ikimuistoinen viikonloppu se oli, ja sain ensi kertaa tavata monia muita kirjabloggareita. Ihan mahtavaa!

 Lokakuussa myös julkaistiin Morsian ja muita kauhunovelleja -teos, jonka niminovelli on ensimmäinen suomennostyöni. Lisäksi lokakuussa vietin blogini 1-vuotissynttäreitä, jonka kunniaksi järjestin synttäriarvonnan. Uskomantonta ajatella, että blogini on jo niin vanha! 

Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olleet seuraamassa niin lokakuutani kuin noin vuoden mittaista blogitaipalettani!

Marraskuun aloitin halloween-tunnelmaan sopivasti lukaisemalla opintojeni sanelemana L.J. Simthin nuorten vampyyriromaanin Korpinmusta. Siitä varmaan lisää blogissani ensi viikolla! 

Luulen, että opintokiireiden vuoksi marraskuu tulee olemaan blogissani tavallista hiljaisempi kuukausi, mutta yritän kuitenkin pitää blogiani ja lukuharrastustani myös kiireiden keskellä sen verran elossa kuin ehdin. 

Mukavaa marraskuuta kaikille!