torstai 22. kesäkuuta 2017

Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät


Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?


Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.


Eva Nöldeke
Jotka kyynelin kylvävät
(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 
Aika media

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Se kauan odotettu kesäloma ja kirjahaaveita


"Jo joutui armas aika ja kesäloma suloinen. Kauniisti Annan kättä koristaa kirjanen...."

Kesäloma! Se on jo alkanut! Se opettajan kuuluisa ja pitkä kesäloma, joka ei lopu melkein ikinä ja jonka aikana lukutoukka äidinkielenopettaja ehtii lukemaan vaikka miten paljon kirjoja! Ihanaa!

Tyhjä luokka ja katse kohti kesälomaa

Okei. Sanan varsinaisessa merkityksessähän minulla ei ole kesälomaa vaan olen kesätyötön. Kunnassa, jossa työskentelen, ei nimittäin makseta sijaisopettajille kesäpalkkoja, vaan työsuhde loppuu Suvivirteen. Luotan kuitenkin siihen, että TE-palvelut ei keksi kesällä opettajalle töitä, vaan saan rauhassa nostaa työttömyyskassasta ansiosidonnaista ja lukea ja lomailla koko kesän.


Mennyt lukuvuosi on ollut uskomattoman kiireinen ja työntäyteinen. Olen tehnyt lukuvuoden aikana kurssein mitattuna 1,5 opettajan työt opetusvelvollisuuteen suhteutettuna. Oppitunteja on suunniteltu ja esseitä korjattu monena yönä siihen asti, kun linnut aloittavat aamulaulunsa ja aurinko alkaa jo varovasti kajastamaan. Silmäpussit ovat syventyneet ja teetä on keitelty yön pimeinä tunteina kuppi jos toinenkin. Kun Suvivirsi kajahti ilmoille, oli opettajan olo hyvin kaikkensa antanut. En ole vielä ensimmäisen viikon aikana ehtinyt vielä kunnolla tajutakaan, että nyt tuo kaikki oravanpyörä on ainakin hetkeksi ohi ja voi hengähtää. Ensimmäinen kesälomaviikko onkin sujunut hyvin kiireisissä merkeissä ja on ollut yhtä jos toista toimitettavaa. Synttäreiden juhlintaa, pientä reissua, kirppisvaatteiden koluamista ja hinnoittelua ynnä muuta.  Myös pikku paperihommia on vielä ihan pikkuisen tehtävänä, ennen kuin voin kokonaan unohtaa kaiken koulutyön.


Sain siskoiltani ihan parhaan synttärilahjan: he olivat askarrellet minulle kasan kirjamerkkejä, joissa on lempparisitaatteja lempikirjastani Annan nuoruusvuosista! Yksi kesäloman alun parhaista hetkistä olikin koluta läpi rakasta kirjaani ja etsiä lahjaan sopivia sitaatteja.



Lukuvuoden aikana työkiireiden keskellä on lukeminen ja vielä enemmän bloggaaminen ollut tavallista vähäisempää. Minusta on kiireideni keskellä tullut keskittymishäiriöinen ADHD-lukija, jolla on tuhat kirjaa kesken, eikä mistään kirjasta tule valmista (paitsi ehkä puolen vuoden päästä aloittamisesta). Lainailen kirjastoista vinot pinot kirjoja. Aloitan fiiliksen mukaan mitä sattuu ja seuraavassa hetkessä olenkin pyrähtänyt jo toisen kirjan pariin. En edes jaksa laskea, miten monta kirjaa minulla on kesken. Kirjat toki kärsivät hajanaisesta ja katkelmallisesta lukutyylistäni: loppuun päästyäni minulla voi olla jokseenkin epämääräinen kuva siitä, millainen kirja tulikaan luettua. Moni kirja on varmasti jäänyt myös pysyvästi kesken. Olen kuitenkin todennut, että on loppujen lopuksi täysin epäolennaista, miten paljon lukemistani kirjoista ymmärrän ja muistan. Olennaisia ovat vain kirjojen parissa viettämäni hetket, jotka saavat minut hengittämään.

Samalla tavalla kuin keskeneräisten kirjojen pino on kasvanut lukuvuoden aikana kasvamistaan, on myös bloggaustaan odottavien jo luettujen kirjojen pino kasvanut. Kesälomani aikana yritän koluta bloggauspinoa vähän paremmin läpi, mutta voi olla, että osa tämän lukuvuoden kirjoista jää vaille blogini dokumentointia.

Kesäloman ensimmäisen viikon aikana juhlin synttäreitäni kaksin kakuin

Minulla on tälle kesälle monia haaveita ja suunnitelmia.  Tietysti yksi tärkeimmistä asioista, joita odotan tältä kesältä, on se, että on enemmän aikaa lukea. Niinpä heti viimeisen virallisen koulupäivän jälkeen riensin kirjastoon ja haalin syliini valtavan pinon kirjoja. Ei sillä, etteikö niitä keskeneräisiä kirjoja olisi jo kotona riittämiin. Mutta minun kesälomafiilikseni alkaa aina siitä, kun saan mennä kirjastoon, hivellä lukuisia lukemattomia kirjoja, lukea niiden takakansitekstejä ja haalia niitä suuri pino kotiin ja ajatella sitä ihanuutta, että vihdoin on aikaa kirjoille ja lukemiselle.

Tällaisen kirjapinon haalin kotiini kirjastoreissultani




Kaksi näistä kirjoista on tanskalaisia, jotka lainasin aivan sitä varten, että lähden tänään pienelle Tanskan lomalle ja olen ajatellut lukea matkatunnelmiini sopivasti siellä tanskalaista kirjallisuutta. En ole ennen tiennytkään, että H. C. Andersen on kirjoittanut kuuluisten satujensa lisäksi myös romaaneita, mutta näemmä on. H. C. Andersenin Kaksi paronitarta -romaanissa on kaiken lisäksi aivan ihanat kannet! Peter Høegin monen sukupolven ja monen vuosisadan yli ulottuva tarina Kuvitelma 20. vuosisadasta kuulostaa mielestäni vallan kiehtovalta ja juuri minun tyyliseltäni kirjalta.


Kesäloman alun kunniaksi kirjastosta haalimani kirjapino on sellainen ex tempore -tunteen mukaan kahmittu pino, josta veikkaan monen teoksen jäävän lukematta, mutta luultavasti monen myös tulevan luetuksi. Yhden kirjan näistä, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, ehdin jo ensimmäisen kesälomaviikkoni aikana lukemaan. Tämä oli aivan oikea teos aloittaa kesäloma!

Muita kirjoja, jotka erityisesti suunnittelen lukevani kesällä, on keväällä hieman aloitettu Volter Kilven suurromaani Alastalon salissa sekä Ylen 101-kirjaa -projektiin osakseni arvottu Timo K. Mukan Tabu. Toivon myös saavani loppuun keväällä aloittamani Markus Zusakin Kirjavarkaan. Lisäksi aion lukea erään opiskelijoiden kesäkirjasuosituksista kesälukemisekseni arpomani teoksen, josta aion kirjoittaa lähitulevaisuudessa aivan oman bloggauksen. Myös viime kesänä arvoin opiskelijoideni kesäkirjasuosituksista yhden kirjan luettavakseni, ja idea oli mielestäni sen verran kiva, että ajattelin tänä kesänä ottaa uusiksi.


Alastalon salia aloitin jo vähän keväällä

Sen lisäksi, että odotan tältä kesältä lukuisia lukukokemuksia, odotan myös lukuisia kesälomamatkojani! Olen päässyt nyt sen verran käsiksi oikeaan työelämään ja tehnyt sen verran paljon ylitöitä, että minulla on tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni varaa oikeasti vähän lomaillakin. Sen lisäksi, että lähden Tanskaan, menen myös kesäkuun lopussa kolmen yön ja kolmen eri huvilan huvilalomalle ihanaan Hankoon, johon ihastuin ikihyviksi viimekesäisellä Hangon matkallani ja jossa olen myös lukuvuoden aikana käynyt muutaman kerran pitämässä yhden huvilayömittaisen irtioton. Heinäkuussa puolestani suuntaan luostarilomalle Valamoon ja Lintulaan, ja matkan varrella yövyn myös ihastuttavassa Taulun kartanossa, jossa vietin keväällä yön myös Jyväskylän kirjamessujen jälkeen. Lisäksi heinäkuussa palaan Hankoon myös lyhyemmän huvilointiloman merkeissä. Näihin kaikkiin matkasuunnitelmiini sisältyy myös ajatus kiireettömistä kirjahetkistä ihanissa miljöissä.

Kertokaahan, mitä kivaa te muut aiotte lukea kesälomallanne!

 Kesäloman alun kunniaksi hankin parvekkeelleni lukutuolin! Kerran testattu "tositoimissa" ja kokemus erinomainen!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaksi suomalaista uutuuromaania todellisten ihmisten elämästä : Akvarelleja Engelin kaupungista ja Jäljet

Tänä vuonna olen tehnyt jotakin ennenkuulumatonta: olen lukenut kaksi suomalaista uutuuskirjaa! Luen harvoin uutuuksia ja vielä harvemmin suomalaisia. Jännästi nämä molemmat kirjat muistuttavat myös sisällöltään toisiaan: molemmat ovat kaunokirjallisia romaaneita kahdesta kuuluisasta Suomessa vaikuttaneesta kulttuurihenkilöstä: Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo Suomen arkkitehtuuriin suuren jäljen jättäneestä Carl Ludvig Engelistä. Mila Teräksen Jäljet-romaani puolestaan on tarina Helene Schjerfbeckistä, Suomen kultakauden kuulusta kuvataiteilijasta. Molempia teoksia yhdistää lisäksi surumielinen vire. Mutta kumpi teos kävi syvemmälle sydämeeni?


Jukka Viikilän taidokas Akvarelleja Engelin kaupungista

Viime vuoden Finladia voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, houkuttaa lukemaan raikkaan kauniilla ja ilmavalla nimellään, jota tukee kannen hento ja vaaleataustainen kuvitus. Nimi ja ulkonäkö on lupaus sisällöstä: myös Viikilän romaanin sisältöä voisi luonnehtia raikkaaksi  ja kauniiksi. Samalla kuitenkin tarina ja sen kirjoitustyyli on hieman surumielinen, painostava ja etäisen kolea.


Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo kuuluisasta saksalaisesta arkkitehdistä Carl Ludvig Engelistä ja siitä, kuinka hän rakensi Helsingin. Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Engelin lyhyet päiväkirjamerkinnät johdattavat lukijan arkkitehdin pään sisälle ja 1800-luvun kiehtovaan porvariselämään.

Pidin teoksesta, mutta en löytänyt siitä "sitä jotakin". Odotukseni teoksen nimen ja Finlandia-voiton vuoksi olivat korkealla, mutta lukukokemus jätti sieluni jokseenkin kylmäksi. Viikilän teos on taidokkaasti ja taiteellisesti kirjoitettu. Kieli on huoliteltua ja sanavalinnat hiottuja. Teos on aiemmin runooilijana tunnetun Viikilän esikoisromaani, ja kirjailijan tausta tulee selvästi näkyviin kielen lyyrisyydestä. Kuitenkin jäi tunne, että teos on hieman sieluton: siinä on muoto, mutta missä sisältö?

Teoksen loppua kohden tarina kuitenkin tarttui minuun intensiivisemmin ja pystyin paremmin eläytymään siihen. Kun menestyneen arkkitehdin elämänkohtalo kääntyy onnettomaksi ja traagisuus saa päähenkilön elämässä vallan, uppouduin syvemmälle tarinaan - ja tulin liikutetuksi ja kosketetuksi.

Mila Teräksen herkän kaunis Jäljet

Helene Schjerfbeck on aina ollut minulle tuttu - ja tietyllä tavalla läheinen taiteilija. Varmaan läheiseksi hän on tullut minulle siskoni kautta, jolle Schjerfbeck on taiteilija ylitse muiden.

Minua on aina kiehtonut traagisten, väärinymmärrettyjen, yksinäisten, kärsivien, hauraiden ja herkkien taiteilijoiden kohtalot. Lempirunoilijani on 16-vuotiaasta tuberkuloosia sairastanut ja 31-vuotiaana tautiin menehtynyt Edith Södergran, jonka runous oli liian edellä aikaansa ja joka ei saanut elinaikanaan nähdä sitä, miten syvästi hänen runouttaan voidaan arvostaa. Lempikuvataitelijani on puolestaan hollantilainen postimpressionistinen Vincent van Gogh, joka ei elinaikanaan myynyt kuin yhden taulun ja jonka realismin vaatimuksista rajusti poikenneet impressionistiset töhryt eivät saaneet aikalaisten arvostusta osakseen. Elämän vaikeudet johdattivat van Goghin mielisairaalan seinien sisään ja saivat hänet myös lopulta ampumaan aivonsa pihalle. Olen pohtinut joskus, että ehkä kärsimys synnyttää taidetta ja herkistää ihmisen aistit vangitsemaan elämän ja ihmisyyden kokemuksen syvimpiä tuntoja sanoihin tai kuviin tai muihin taiteellisiin luomuksiin. Tai ehkä kärsimys vain haluaa tulla ilmaistuksi.

 Ihan Södergranin tai van Goghin elämän veroista tragiikkaa ei löydy Schjerfbeckistä, mutta näen yhtäläisyyksiä. Hänen elämäänsä varjosti yksinäisyys. Näen hänet myös hauraana ja herkkänä taiteilijahahmona. Hänen mielenmaisemansa on melankoliasävytteinen, minkä voi helposti aistia hänen tauluistaan. Hän myi taulujaan paljon enemmän kuin esimerkiksi van Gogh, mutta ei saanut aikanaan kuitenkaan nykyisen kaltaista arvostusta. Kaikki tämä tekee hänen elämänkohtalostaan silmissäni kiehtovan - ja tarinan arvoisen.

Mila Teräs on onnistunut vangitsemaan Jäljet-romaaniinsa kauniisti Schjerfbeckin tarinan. Kirjoitustyylissä on herkkää kauneutta, joka koskettaa. Tyyli kuvastanee Schjerfbeckin herkkää ja taiteellista sielunmaisemaa. Sanoissa ei ole mitään liikaa - eikä myöskään mitään liian vähän. Tuntuu kuin jokainen sana olisi viimeistä piirtoa myöten harkittu.

Teoksessa yhdistyy kiehtova elämäntarina upeaan tyyliin ja kerrontaan. Teräksen hitaasti ja verkkaisesti putoilevat sanat kävivät suoraan sydämeeni. Tuntuu kuin romaanin sanat olisivat putoilleet lukijan mieleen kirjan sivuilta kuin hitaasti taivaalta maahan leijailevat lumihiutaleet kauniina ja kuulana talvipäivänä. Siitä ei voi muuta kuin lumoutua ja jäädä ihastuneena katselemaan sanojen verkkaista tanssahtelua.

Lopetankin tällaiseen lumiaiheiseen katkelmaan, jossa tiivistyy hyvin se kerronnan ja tyylin kauneus, johon teoksessa ihastuin:

Talvi hengittää, ja huoneet käyvät päivä päivältä yhä vetoisemmiksi.

Elämän merkitys on pienissä asioissa. Palavissa haloissa, kun lisään niitä uuniin, hengitän niiden tuoksua ja kuuntelen niiden risahtelua.

Elämän merkitys on sen jatkumisessa.

Lumi pehmentää kaupungin hermostuneet ääriviivat. Kynnetyssä maassa on vieretysten tummaa multaa ja lunta, se on kaunista.

Ostin Teräksen teoksen Jyväskylän kirjamessuilta ja aloitin sen ihanissa tunnelmissa sen jälkeen Jyväskylän lähellä sijaitsevassa kartanossa.

Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Gummerus
215 s.

Mila Teräs
Jäljet, 2017
Karisto
285 s.




maanantai 22. toukokuuta 2017

Kristan muistolle: Jyväskylän iki-ihanat, mutta surun varjostamat kirjamessut

Jyväskylän kirjamessut olivat jo vaikka miten kauan sitten, 25.-26.4., mutta niistä bloggaaminen on viivästynyt. Messut olivat aivan ihanat, ja hehkutin niitä tuoreeltaan Instagramissa.  Kävi kuitenkin niin, että pian messujen jälkeen, ennen kuin olin ehtinyt blogata, tapahtui jotakin niin järkyttävää ja ravisuttaa, etten oikein tiennyt, mitä sanoisin ja bloggaisin messuista. Sitten taas kiireet veivät minut mukanaan.

Messujen jälkeisenä tiistaina, kun heti herättyäni kurkkasin Facebookiin, en ollut uskoa silmiäni. Ensimmäisenä silmiini osui toisen kirjabloggaajan linkittämä suru-uutinen rakastetun ja tunnetun kirjabloggaajan Krista Airolan poismenosta. Asiasta kertoi Kristan äiti omassa puutarhablogissaan teksissä Rakas tyttäremme on poissa. Tuntui käsittämättömältä, että nuori ihminen, jonka näin muutama päivä aiemmin ihka elävänä, onnellisena ja hymyilevänä edessäni, jonka kanssa puhuin, nauroin ja vietin aikaa - olikin nyt poissa ja siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Tapasin nimittäin Kristan Jyväskylän kirjamessuilla. Kävimme yhdessä kahvilla ja olimme yhdessä seuraamassa muutamaa ohjelmanumeroa. Itse asiassa on Kristan ansiota, että päädyin ylipäätänsä messuille. Ilman hänen Facebookissa esittämäänsä tiedustelua siitä, onko muita kirjabloggaajia tulossa Jyväskylän messuille, ei mieleeni olisi luultavasti tullut lähteä Jyväskylään messuilemaan.

Krista tuli tunnetuksi kirja-arvioihin keskittyvästä Lukutoukan kulttuuriblogi -nimisestä blogistaan. Krista on ollut bloggaajayhteisössä hyvin aktiivinen, ja hänen bloginsa lienee ollut yksi tiheimmin päivittyvistä kirjablogeista. Hänet tuntevat varmasti kaikki kirjabloggaajat ja moni muu kirja-alan ihminen. Hänen poisnukkumisensa jättää jälkeensä suuren ja surullisen aukon kirjamaailmaan. Olkoon tämä messubloggaus samalla omistettu Kristan muistolle. Krista nukkui pois niin yllättäen ja niin pian messujen jälkeen, ettei hän ikinä ehtinyt kirjoittamaan omaa messubloggaustaan. Minä kirjoitan siis meidän molempien puolesta.

Jyväskylän kirjamessut

Tämä vuosi oli ensimmäinen kertani Jyväskylän kirjamessuilla. Jyväskylän kaksipäiväiset messut ovat paljon pienempi tapahtuma kuin Turun (puhumattakaan Helsingin) kirjamessuista, joilla olen aiemmin ollut. Messuilla oli kolme kolme lavaa, joilla järjestettiin samanaikaisesti ohjelmaa. Mutta pienillä messuilla oli tunnelmaa - oikeastaan tuntui helpommalta keskittyä ohjelmatarjontaan, kun oli vähemmän valinnan varaa!

Tässä joitakin ajatuksia niistä ohjelmista, joihin osallistuin

Mila Teräs: Jäljet

Kirjailija Mila Teräs oli haastateltavana uuteen Jäljet-romaaniinsa liittyen. En ollut ennen kuullut tästä Teräksen taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä kertovasta kirjasta, mutta lumouduin täysin kirjasta. Helene Schjerbeck on taiteilija, joka on ollut minulle tavalla tai toisella läheinen ja jonka traaginen elämä on koskettanut minua. Teräs kertoi kirjastaan kiehtovasti ja luki kauniita katkelmia siitä. Olihan siis teos ostettava mukaansa - kirjailijan nimikirjoituksella varustettuna, tietysti!


Mainittakoon kirjabloggareita kiinnostava yksityiskohta, että lopuksi haastattelija siteerasi kahden kirjabloggaajan kirjabloggausta Jäljet-romaanista. Toinen näistä bloggaajista oli Krista ja toinen muistaakseni Leena Lumi.

Tapetaan kirjailija

Messujen viihdyttävin ohjelmanumero, jossa myös yleisö pääsi mukaan! Tämä oli kirjailijoiden välinen kisa, jossa joukko lavalla olleita kirjailijoita joutui vastamaan tiukkoihin kysymyksiin, joihin kaivattiin hyvää ja nokkelaa vastausta. Suurimman osan kysymyksistä esitti ylituomari Tanja Tornaeus, mutta myös yleisö sai esittää kysymyksiä kirjailijoille. Lavalla olivat kilpailemassa ja toisistaan mittaa ottamassa Tanja Kaarlela, Juha Mäntylä, Jasu Rinneoja, Jari Rusanen ja Niina With. Kirjailijoilla oli eriväriset pahvihatut päässään, ja hattujen väri toimi myös kirjailijoiden äänestyskoodeina. Yleisö äänesti oivallisimpien vastausten perusteella kaksi kirjailijaa jatkoon nostamalla oikean värisen lapun ilmaan. Lopuksi nokkelimmiksi vastaajiksi paljastuneet naiskirjailijat ottivat vielä kahden mittaa toisistaan, kunnes yleisön päätöksellä voittajaksi selviytyi Tanja Kaarlela.


Kisaa seuratessani tulin kuitenkin kummastelleeksi suomalaisten kirjailijoiden yleissivistyksen puutetta. Nimittäin kysymykseen, millä sanoilla Kalevala alkaa, ei kukaan osannut vastata mitään! Ei siis yhtään mitään - eli ei mitään sinne päinkään tai edes villiä veikkausta! Olin suorastaan äimistynyt - samalla, kun omat aivoni suorastaan huusivat: "Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, sukuvirttä suoltamahan."

Pidin tästä ohjelmanumerosta tavattomasti - kuten myös vierelläni istunut Krista.


Dekkaripaneeli! Konnat ja Koukut. Rosvot ja poliisit rikoskirjailijan silmin.

Tässä ohjelmanumerossa messujen suurimalla lavalla oli rivistö suomalaisia dekkarikirjailijoita keskustelemassa dekkarien kirjoittamisesta. Lavalla nähtiin Jarkko Sipilä, Markku Ropponen, Tapani Bagge, JP. Koskinen ja Matti Laine. Seurasin tunnin mittaista ohjelmanumeroa vain osan ajasta, ja oli kiehtovaa kuulla minulle nykyään aika vieraan kirjallisuuden genren kirjoittajien keskustelua. Yksi ajatus, mikä jäi keskustelusta elämään: kuulemma jopa rikollisillakin on oma moraalinsa - ja usein kenties jopa tiukkarajaisempi kuin monella muulla - se on vain hieman erilainen tavallisen lainkuuliaisen kansalaisen. Oivalsin myös, että kirjailijana on Jumalan asemassa, ja sellaisen vastuun kantaminen voi aiheuttaa hankaluuksia: dekkaristia nimittäin voi joskus kaduttaa, että meni jossakin aiemmassa kirjassa tappamaan jonkun hyvän hahmon, josta olisikin saanut oivaa jutun juurta myöhempään kirjaansa.


Ajattelun kehitys aikuisuudessa - kohti moninäkökulmaisuutta

Eeva Kallio on tutkinut ajattelun kehitystä aikuisuudessa ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Kirjan ja sen aiheen tiimoilta häntä oli haastattelemassa toimittaja Anna-Maija Tuuliainen. Kallion teesinä on, että ihmisen ajattelu muuttuu aikuiselämän aikana joustavammaksi ja ihminen oppii katsomaan asioita monelta näkökannalta. Suomeksi sanottuna ajattelun mustavalkoisuus muuttuu enemmän harmaan eri sävyiksi. Mielestäni aihe oli kiinnostava ja antaa varmasti kaikille ihmisille toivoa. Kallion mukaan  moninäkökulmaisuus on yksi piirre, jonka viisaustutkijat liittävät myös viisauteen. Usein puhutaan paljon vain kognitiivisten kykyjen heikentymisestä, joka ajatellaan prosessiksi, joka on alettuaan vain yhtä ja suoraa alamäkeä hautaan. Mielestäni on siis kiinnostavaa ja rohkaisevaa, että kognitiiviset kyvyt voivat myös jollakin tasolla parantua vanhenemisen myötä.


Messuhankintoja

Kirjamessujen yksi parhaista puolista on tietysti aina hyvät kirjashoppailumahdollisuudet. Näiltäkään messuilta ei tarvinnut lähteä onneksi tyhjin käsin, vaan mukaan tarttui jonkinmoinen pino luettavaa. Tässä lista messuhankinnoistani:

Tove Jansson: Muumien matkassa
Mila Teräs: Jäljet
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


Upein messulöytöni on antikvariaatista löytämäni vanha, Maija Karman kuvittamin kansin varustettu Pieni runotyttö-teos. Onneni tästä löydöstä on miltei sanoinkuvaamaton! Pidä huolta äidistä -romaanista on mainittava sellainen hauska yksityiskohta, että ostin sen ihan sitä varten, että eräs tuntematon henkilö, jonka vieressä kolusin kirjalaareja, suositteli sitä minulle! On kuulemma hyvä, ja kaikkien ihmisten, joilla on äiti, pitäisi suosittelijan mukaan lukea se. En ollut aiemmin edes kuullut kirjasta. Tartuin vihjeeseen, sillä mielestäni oli niin hauskaa, että joku tuntematon tuli suosittelemaan minulle kirjaa. Odotan, että kesälomalla ehdin vihdoin toivottavasti lukea tämän!

Pakollinen messuselfie parhaimman messulöytöni kanssa!

Kirjoja messuilta olisi kenties voinut haalia enemmänkin, ellen olisi mennyt tuhlaamaan niin paljon rahaa erääseen matkan varrella, aivan Jyväskylän naapurissa, Muuramessa, sijaitsevaan Annival interior -sisustuskauppaan, jossa muun muassa myydään fanittamaani Greengate-merkkiä. Tällä reissulla sijoitin enemmän astioihin kuin kirjoihin.


Greengate-tuotteita tarttui messumatkalla mukaan tällainen kasa. Olin ihan fiiliksissä, kun huomasin, miten hyvin uusi matkamukini sopii yhteen uuden Kotiopettajattaren romaani -painokseni kanssa!

Kirjamessujen after partyt kartanolla

Messujen jälkeen suuntasin hieman Jyväskylän ulkopuolella sijaitsevalle Taulun kartanolle viettämään yötäni kirjojeni kanssa. Alun perin yritin etsiä Jyväskylästä majoituspaikkaa, mutta huomasin, että sekä rahapussiani että esteettistä silmääni miellyttävää majapaikkaa oli tavattoman vaikea löytää Jyväskylästä. Google tyrkytti minulle iki-ihanan Taulun kartanon romanttisia huoneita, eikä minulle tarvinnut kauaa tyrkyttää, kun olin jo täysin myyty Taulun kauneudelle, jota ei myöskään hinnalla ollut pilattu.


Oman tunnelmansa Taulun kartanon ihanuudelle toi myös se, että olin tuona yönä ainokainen yöpyjä kartanolla, eikä paikalla ollut edes henkilökuntaa. Minulle oli sovittu itsenäinen sisäänkirjautuminen, ja löysin ohjeet ja avaimet kirjekuoresta etukäteen sovitusta "piilopaikasta". Oli aika hauskaa ja ihanaa (ja ehkä ihan aavistuksen kutkuttavan pelottavaa) yöpyä ypöyksin suuressa ja ylellisessä kartanossa keskellä Keski-Suomen metsiä. Seuraavana aamuna kartanon emäntä tuli valmistamaan minulle – ja vain yksin minulle – runsasta aamiaista, josta olisi riittänyt vähintäänkin neljälle ihmiselle. Ja mikä parasta: aamiaiseen kuului yhtä ylintä lempiruokaani: macaronleivoksia! Macaron-leivoskulho olikin ainoa aamiaisastia, jonka sain syötyä aivan typötyhjäksi.

Macaronia ja kirjaa kartanoaamiaisella

Vanhan ajan romantiikkaa henkivä Taulun kartano oli aivan täydellinen majoituspaikka minun kaltaiselleni kaunosielulle romantikolle. Kartanon jokainen huone on yksilöllisesti sisustettu, ja minun sydäntäni suuresti lämmittävä yksityiskohta on, että jokaisella huoneella on aivan oma nimensä. Itse nukuin Suvituuli-nimisessä huoneessa, joka tunnetaan myös kartanon morsiuskamarina. Olin itse varta vaste toivonut saavani juuri sen huoneen. Taulun kartano on paikka, jonne haaveilen joskus vielä palaavani - mielellään silloin, kun kartanon miljöö on kesäpuvussaan.

Kartanon rauhallinen, kiireetön ja yksinäinen tunnelma oli juuri sitä, mitä kiireinen äidinkielen opettaja kaipaa viikonloppuunsa - varsinkin, kun matkakumppaneina oli vain kasa kirjoja.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Holokaustin kasvot: Anne Frankin koskettava päiväkirja

Lukuhetkiä päiväkirjan parissa: sukkasunnuntai!

Toivon, että voin uskoa sinulle kaiken, mitä tähän asti en ole voinut kertoa kenellekään, ja toivon, että sinusta tulee minulle suuri tuki ja apu.

Anne Frank, Kesäkuun 12. p. 1942

Korjatessani loppuvuodesta erään opiskelijan Anne Frankin päiväkirjasta kirjoittamaa esseetä tempaisi teksti ja Annen kohtalo minut vahvasti mukaansa, että minun oli pakko marssia miltei hetimiten kirjastoon ja lainattava päiväkirja omaksikin luettavakseni. Olen sen joskus nuorena lukenut, mutta ehtinyt unohtaa siitä paljon. Koskettava tosielämän ihmiskohtaloon perustuva kirja kestää uusintalukemisen jos toisenkin. Nyt teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo jokunen kuukausi (kirjabloggaukseni ovat koko tämän lukuvuoden laahanneet pahasti jäljessä!), ja tätä kirjoittaessani itse asiassa koen jälleen: olisipa kivaa lukea teos uudestaan! En ryhdy siihen kuitenkaan nyt, mutta varmasti vielä joku päivä.

Anne Frank on varmasti yksi tunnetuimmista juutalaisvainojen uhreista. Hänen kirjoittamansa Nuoren tytön päiväkirja on antanut holokaustille kasvot. Nuoren tytön intiimi päiväkirja tulee lähelle ja tekee juutalaisten julmasta kohtalosta lukijalle käsin kosketeltavan ja elävän – se herättää historian henkiin.

Päiväkirja kertoo noin kaksivuotisen ajanjakson Annen elämästä. Tämän ajanjakson Anne viettää perheensä – isän, äidin ja siskon – sekä erään toisen perheen, van Pelsien, kanssa "salaisessa siivessä", erään toimiston salahuoneessa. He ovat siis niin sanotusti kadonneet maan alle vainoa pakoon.  Hieman myöhemmin seuraan liittyy vielä yksi tuttava, hammaslääkäri Dussel.

Elämä salaisessa siivessä on hyvin rajoitettua. On oltava hiljaa ja huomaamatta - tai voi päästä hengestään. Pienessä tilassa tunnelma on tiivis ja ihmissuhteet kärjistyvät usein konflikteiksi.

Lukuhetkiä päiväkirjan parissa: chai lattea, kakkua ja kirjaa Cafe Hallonbladissa.

On hyvä korostaa, että Anne Frankin päiväkirja ei ole pelkästään päiväkirja juutalaisvainon uhrista ja kurjasta ihmiskohtalosta, vaan on tämän lisäksi mielestäni erittäin upea kuva nuoren tytön mielenliikkeistä ja murrosiän kysymyksistä ja kasvusta. Vaikka vainon kohteeksi joutuminen erottaa Annen elämänkohtalon meidän tavallisten ja hyväosaisten ihmisten elämästä, voi kuitenkin huomata, että Anne on monin muin tavoin samalainen tyttö kuin moni muu ikäisensä. Hänen mieltään liikuttaa esimerkiksi pojat, ongelmat vanhempien kanssa ja opiskeluun liittyvät kysymykset. Hän rakastuu ja haaveilee samanlaisista asioista kuin muut. Hän haaveilee tulevaisuudesta vapaudessa ja salaisen siiven ulkopuolella. Hän haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi.  Vaikka moni hänen haaveensa ei toteutunut ennenaikaisesti ja julmasti päättyneen elämän vuoksi, voi lukija iloita kuitenkin siitä, että Annesta tavallaan tuli kuin tulikin kirjailija. Nuoren tytön päiväkirjasta on tullut todellinen klassikko.

Tämän kaiken lisäksi Nuoren tytön päiväkirjassa on merkittävää se, että se on hienosti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Ikäänsä nähden Anne kirjoittaa kypsästi ja analyyttisesti. Voi vain kysyä, mitäköhän muuta Anne olisi saanut aikaan, jos olisi saanut mahdollisuuden elää pidempään.

Kaksivuotinen piileskely päättyi siihen, että piilopaikka tuli ilmi ja sen asukkaat pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille. Salaisen siiven asukkaista vain Annen isä palasi keskitysleiriltä elävänä. Annen muisto ja tarina jäi kuitenkin onneksi elämään hänen päiväkirjansa kautta aina tähän asti.

Kevättä  ilmassa!

Päiväkirjaa lukiessa ei voi olla itkemättä. Se tekee lukijalle juutalaisvainoista niin todellisen. Se saa lukijan pohtimaan sitä ikiaikaista kysymystä, miten julma, julma voikaan olla maailma. Miksi?

Anne Frank
Nuoren tytön päiväkirja
(Het Achterhuis, 1947)
Suom. Eila Pennanen
Tammi
253 s.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Samuel Becettin absurdi näytelmäklassikko Godota odottaessa

Viime syksynä päätin ryhtyä työpaikkani kirjallisuusdiplomin kimppuun. Diplomiprojekti ei ole kyllä edennyt ihan aikomallani tahdilla, vaan olen lähinnä lukenut ohi diplomilistan. Samuel Becettin klassikkonäytelmä Godota odottessa, joka tunnetaan ehkä hieman paremmin nimellä Huomenna hän tulee, taittui kuitenkin nopeasti ja mukavasti erään bussimatkan ohessa.


Kaksinäytöksinen näytelmä kattaa kaksi päivää. Päähenkilöinä ovat kulkurikaverukset Estragon ja Vladimir. He seisovat tien reunassa ja odottavat. Mitä tai ketä? No, Godot`ta. Mutta kuka on oikeastaan Godot, on aika lailla epäselvää. Vielä epäselvempää on, milloin hän tulee - vai tuleeko ollenkaan. Mutta ainakin häntä odottavat kulkurit näyttävät vakaasti uskovan, että Godot tulee kuin tuleekin, vaikka lukijaa kenties alkaa epäilyttämään.

Näytelmä on absurdin teatterin klassikko, ja absurdi onkin sana, joka tiivistää näytelmän perimmän olemuksen. Teokseen tulee kuitenkin enemmän järkeä, kun tulkitsee Godot`in hahmoa syvemmin ja näkee metaforisuuden näytelmän absurdilta näyttävän juonen pinnan alla. Näytelmässä on loppujen lopuksi kyse elämän suurista eksistentiaalisista kysymyksistä. Näytelmässä on mielestäni kyse odottamisesta ja toivosta, siitä kuinka me ihmiset usein elämämme kulkureina vain odotamme jotakin tapahtuvaksi - jotakin, mitä emme oikeastaan edes itse tiedä. Jotakin, mikä aina vain häämöttää epäselvänä kangastuksena taivaanrannassa. Jotakin, mikä on aina huomisessa, muttei koskaan tässä. Jotakin, mikä antaisi kaikelle merkityksen.

Lukukokemuksena näytelmä oli ihan mukiinmenevää luettavaa, mutta ei tarjonnut itselleni mitään järin suuria lukuilon hetkiä. Itse asiassa näytelmät eivät ole oikein lajini, ja harvoin koen voivani heittäytyä näytelmätekstin kimppuun kovin eläytyen.  Mielenkiintoista tätä näytelmää lukiessa oli kyllä miettiä, mitä merkityksiä Godot`seen voi liittää. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että luin kuin luinkin tämän kuuluisan klassikkoteoksen, jota olen joskus kuullut sanottavan jopa 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi. Olen itse asiassa vuosikausia odottanut tämän teoksen lukemista. Minun odotukseni onneksi palkittiin, toisin kuin Estragonin ja Vladimirin.


Samuel Beckett
Godota odottessa
(En attendant Godot, 1948-1949)
Arto af Hällström
Kansallisteatteri
142 s.






sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Se unohlaan painunut synttäriarvonta, joka meinasi jäädä suorittamatta: voittajan julistus!

Arvonnassa voittaminen tuottaa varmaan mahtavimman ilon tunteen silloin, kun voittaa arvonnassa, jonka luuli jo olleen ja menneen ja jonka kenties on jo kokonaan unohtanutkin - silloin, kun siis vähiten osaa odottaa voittoa.


Siinä onkin minulle hyvä syy helliä huonoa omaatuntoani, joka on pitkään kolkutellut minua siitä, että syystä, toisesta ja ties miten monesta muusta asiasta johtuen syksyllä blogisynttäreideni kunniaksi julistamani arvonta on jäänyt suorittamatta. Arvonta-aika umpeutui jo 31.10, joten minua suoraan sanottuna hieman nolottaa, että arvonnan suorittaminen ja siitä bloggaaminen on jäänyt näin pitkälle. Itse asiassa arvontapalkinto on ollut jo monen monta kuukautta ostettuna. Mutta kuten tuttu sanonta kuuluu, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tänä viikonloppuna vihdoinkin otin kuitenkin asiakseni tarttua toimeen ja suorittaa arvonta. Noin kolmestakymmenestä osallistujasta arpaonni suosi  Anuliinin ajatuksia -blogin Anuliinia. Onnittelut voittajalle!

 Pyydän voittajaa lähettämään minulle postiosoitteensa sähköpostitse osoitteeseen anna.jarvenpaa(ät)salo.fi.




Sen lisäksi, että sain tänä viikonloppuna suoritettua vihdoin arvonnan, olen nauttinut olan takaa kirjoista ja kakusta. Nauttikaa tekin! :)

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Hidas ja pölyinen, mutta ihana klassikko: George Eliotin Middlemarch



Hehkuvamielinen Teresia ei voinut tyytyä vähempään kuin sankarin osaan. Hän ei välittänyt moniniteisistä ritariromaaneista eikä valloituksista, joita ylhäissukuiselle, lahjakkaalle tytölle tarjoutui seuraelämässä. Hänessä palava tuli kulutti pian haperan polttoaineen, se leiskui kohti rajoittamatonta tyydytystä, kohti jotakin tavoitteita, johon pyrkiessään se ei milloinkaan väsyisi ja jossa epätoivo omasta riittämättömyydestä ja autuas kokemus elämästä oman itsensä ulkopuolella sulautuisivat yhdeksi.

Tuo espanjalainen nainen, joka eli kolmesataa vuotta sitten, ei jäänyt vaille seuraajia. (- -)


Joidenkin mielestä haparoiva elämä johtuu siitä, että Kaikkivaltias on luonut naisen luonnon valitettavan ääriviivattomaksi. Jos olisi olemassa vain yhdentasoista naisen tietojen vajavuutta, yhtä selvästi todettavissa olevaa kuin kyvyttömyys laskea kolmea pidemmälle, silloin naisen osaa yhteiskunnassa ehkä voisi tutkia tieteellisin menetelmin. Tuo ääriviivattomuus on edelleen olemassa, ja lajin puitteissa on enemmän muunnoksia kuin voisi kuvitella naisten hiuslaitteiden samannäköisyyden ja suorasanaisten ja runopukuisten lemmentarinoiden perusteella. Siellä täällä varttuu sameavetisen lammikon partaalla nuori joutsen ankanpoikien joukossa seurastaan vaivaantuneena eikä pääse milloinkaan omiensa pariin kokemaan elävää yhteenkuuluvuutta. Siellä täällä syntyy Pyhä Teresia, josta ei tule minkään alkuunpanijaa, jonka rakastavan sydämen lyönnit ja jaloa tehtävää anovat pyynnöt häipyvät kuulumattomiin tai pirstoutuvat esteisiin sen sijaan, että kiteytyisivät kauaskantoiseksi teoksi. 

Näin johdattelee George Eliot (oikealta nimeltään Mary Anne Evans) lukijan suurromaaninsa Middlemarchin teemoihin ja sen päähenkilön mielenmaisemiin.

Olin viime syksynä katsomassa loistavaa elokuvaa Captain Fantastic. Siinä mainittiin ohimennen Middlemarch -romaani. Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski minuun kauhea vimma: minun on pakko vihdoin lukea Middlemarch!

Vaikka inspiraatio lukemiseen tuli hyvin äkillisesti, ei kirjan lukeminen tapahtunut lainkaan yhtä äkisti. Harvaa teosta olen lukenut niin pitkään ja hartaasti - ja myös nauttinut sen lukemisesta niin syvästi ja hartaasti. Alkusyksystä aloitetun kaksiniteisen teoksen viimeinen sivu kääntyi vasta joululomalla. Middlemarch on niitä harvoja kirjoja, jotka tuntuvat siltä, etteivät ne lopu ikinä - mutta joiden ei myöskään ikinä toivoisi loppuvan. Se on niitä teoksia, jotka kätkevät lukijansa kokonaan omaan lumoavaan maailmaansa ja saavat unohtamaan kaiken muun. Se on niitä teoksia, jotka lipuvat eteenpäin yhtä hitaasti kuin poutapilvet kesäisellä tuulettomalla taivaalla ja joiden ei toivoisikaan lipuvan eteenpäin yhtään sen nopeammin. Olen kokenut, että varsinkin 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on usein tällaista taikaa, ja se mielestäni Middlemarchissa tämä taika on tenhoavimmillaan.


Middlemarchin 888 sivua kätkevät sisäänsä pitkän ja monitahoisen tarinan, jota on vaikea tiivistää. Teos kertoo elämästä Middlemarch-nimisessä fiktiivisessä kylässä Englannin maaseudulla. Sen englanninkielisen alkuteoksen alaotsikko on nimeltään A study of Provincial life, mikä kertonee paljon teoksen sisällöstä. Monien henkilöhahmojen ja erilaisten ihmiskohtaloiden kautta Eliot piirtää laajan ajankuvan elämästä 1800-luvun alkupuoliskon englantilaisessa maalaiskylässä. Teos edustaa realismia ja realismin tyylille tyypillisesti ottaa kantaa moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten köyhyyteen, torppareiden elinoloihin ja ennen kaikkea naisen asemaan yhteiskunnassa ja avioliitossa sekä laajemmin myös avioliittokysymyksiin.

Teoksen keskushenkilöksi nousee nuori, persoonallinen ja vahva naishahmo Dorothy Brooke, joka on jäänyt orvoksi ja muuttanut siksi sisarensa Celian kanssa setänsä luokse Middlemarchiin. Dorothy on kaunis, mutta sitäkin enemmän älykäs ja kunnianhimoinen. Hän haluaa tehdä elämässään jotakin muuta kuin koristaa olemuksellaan porvariston salonkeja, kuten useimmat tuon ajan naiset. Hän kokee sydämen asiakseen ja kutsumuksekseen esimerkiksi tilattomien elinolojen ja asuntojen parantamisen. Dorothyllä on päässään paljon älyä, mutta sydämessään ei loppujen lopuksi kauheasti syvempää viisautta, mitä tulee ihmistuntemukseen. Siksi hän naiivissa nuoren ihmisen idealismissaan ja älyllisessä kunnianhimossaan menee rakastumaan erääseen kuivaan ja käppänään, keski-ikäiseen, mutta perin viisaana ja älykkäänä pidettyyn pappismieheen, herra Casaubouniin, monien läheistensä suureksi kauhuksi. Kumma kyllä, myös vanhan, koko elämänsä naisista erossa pysyneen poikamiehen sydän lämpenee nuorta Dorothyä ja tämän jumaloivaa rakkautta kohtaan, ja tämä hyvin epäsuhtaiselta parilta vaikuttava kaksikko päätyy naimisiin.


Avioliitto ei kuitenkaan vastaakaan  Dorothyn kauniita haaveita. Myös Casaubounin älyllinen ylemmyys, johon Dorothea niin palavasti rakastui, murenee tämän silmissä. Dorothy, joka arveli kykenevänsä auttamaan älyllistä miestä tämän suurissa ja tärkeissä tieteellisissä tutkimuksissa, turhautuukin aviovaimon toimettomaan rooliin. Katkeralla tavalla nuoren ja kirkasotsaisen idealistin haaveet romuttuvat, mutta onneksi vanhoista ja sairaalloisista aviomiehistä ei nuoren naisen tarvitse kärsiä välttämättä sittenkään aivan lopun ikäänsä. Leskeytyminen voikin olla uuden ja paremman elämän alku.

Vaikka teoksessa on paljon muitakin merkittäviäkin elämänkohtaloita kuin Dorothyn, on Dorothyn tarina mielestäni mielenkiintoisin. Myös avioliittokysymyksiä käsitellään monen muun parin kautta. Mielestäni Dorothy on monitahoinen ja kiinnostava romaanihenkilö, jolle on vaikea löytää kirjallisuushistoriasta kaltaistaan. Mielestäni hänen avioliittodraamansa on myös mielenkiintoisen erilainen verrattuna moniin muihin tuon ajan tarinoihin. On niitä kirjoja, jotka päättyvät onnellisesti häihin ja jättävät jälkeensä illuusion, että avioliiton onnellisen sataman saavuttaminen on kaiken päätepiste ja tae loppuelämän tasaisesta seesteisyydestä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa koko Jane Austenin tuotanto. Sitten toisaalta on niitä tarinoita, joissa avioliitto romuttaa naishenkilön haaveet niin pahasti, että lopussa otetaan joko annos arsenikkia tai heittäydytään junan raiteille, kuten Madame Bovaryssä tai Anna Kareninassa. En kiellä, etteikö naishenkilön avioliitto voisi päätyä annokseen arsenikkiä tai loppuelämän auvoon (tai ainakin melkein), mutta Dorothyn tarina on mielestäni monella tavalla paljon realistisempi ja erilaisuudessaan virkistävä.

Pidin tavattomasti Eliotin tyylistä. Sanomattakin on selvää, että pidän hänen aikakaudelleen tyypillisistä koukeroisista virkerakenteista, joiden mutkikkuus tarjoaa aivoille työtä, ja joiden hidastempoisuus on kuin terapiaa minulle kiireiden keskellä. Tämän lisäksi minua ihastutti Eliotin pieni ironinen ja satirisoiva ote, joka silloin tällöin tuli tekstissä esiin ja sai minut nauramaan ääneen. Teoksen paras ja mieleenjääviin kohta oli Casaubonin Dorothylle kirjoittama kosintakirje, jonka monimutkaisella muodollisuudella ja kliseiden täyttämällä ilmaisulla Eliot pilkkaa Casaubonin turhantärkeyttä ja vanhan poikamiehen kokemattomuutta rakkausasioissa. Satiiria parhaimmillaan!

George Eliot
Middlemarch I & II
(Middlemarch, 1871 - 1872)
Suom. Aune Tuomikoski
WSOY
Yht. 888 s.

torstai 23. helmikuuta 2017

John Steinbeckin veikeä Hyvien ihmisten juhla


Tämän kevään äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeen ensimmäisessä tehtävässä ihmeteltiin John Steinbeckin romaanin Hyvien ihmisten juhla katkelmaa ja mietittiin, millä tavoin kertoja esittelee siinä miljöötä. Tehtävä oli mielestäni kokeen kiehtovin - ja samalla ehkä haasteellisin. Ylioppilastutkintolautakuntaan lähetin aika monta yhtä pistettä kyseisestä tehtävästä, mutta en traumatisoitunut siitä niin paljon, ettenkö olisi mennyt rakastumaan täysin rinnoin Steinbeckin katkelmaan. Miljöön kuvauksen keinot katkelmassa todellakin ovat kiehtovat! Katkelman elävä tyyli, lukuisat hienot metaforat ja muut kielikuvat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Inspiroidun tehtävästä siinä määrin, että päätin lainata kirjan talvilomalukemisekseni.

Kokeessa ollut romaanin ensimmäinen luku on nimeltään Cannery Row (joka on myös koko englanninkielisen alkuteoksen nimi), ja siinä kuvataan Cannery Row -nimistä katua, joka on kirjan keskeisin miljöö.

Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu, on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. Cannery Row on rykelmäinen ja hajallinen paljous peltiä ja rautaa ja ruostetta ja puun pirstaleita, lohkeillutta katukäytävää ja rikkaruohon valtaamia tontteja ja romukasoja, aaltopeltisiä sardiinisäilyketehtaita, kapakoita, ravintoloita ja porttoloita ja pieniä täyteen ahdettuja sekatavarapuoteja ja laboratorioita ja ruokalanmurjuja.

( - - )

Kuinka voi runon ja löyhkän ja soraäänen - valonsävyn, sävelen, tottumuksen ja unelman - siirtää elävänä kirjan sivuille? Merieläinten kokoilijat tietävät, että on olemassa tietynlaisia litteitä matoja, jotka ovat melkeinpä liian hauraita vangittaviksi eheinä, sillä kun niihin kajoaa, ne katkeavat ja repeytyvät. Niiden on annettava hiljakseen valua veitsen lappeelle, ja silloin ne voi varovasti nostaa merivedellä täytettyyn pulloon. Ehkäpä tämäkin kirja on kirjoitettava noin - aukaistava kirjan sivu ja annettava tarinoiden valua sille itsekseen.

Kirjan ensimmäinen luku antaa hyvän kuvan myös koko romaanista: Kertoja on todellakin antanut tarinoiden valua kirjan sivuille, yrittämättä pakottaa niitä liiaksi tiettyyn muotoon. Kirja on eläväinen ja hajanainen kuva elämästä Cannery Row`lla. Henkilöhahmoja on monia, eikä juuri kukaan heistä saavuta täysin selkeää päähenkilön asemaa. Hyvien ihmisten juhlaan mahtuu vastakohtia - sekä unelmia että löyhkää. Kirjailija on pyrkinyt kuvaamaan koko elämän vilkkaan kirjon pienessä kalifornialaisessa kaupungissa.

Nautin teoksesta tällä viikolla lempikahvilassani Café Carréssa peräti kahtenakin päivänä.

Kirja on kirjoitettu hienoisen humoristisella otteella, ja lopputulos on jokseenkin veikeä. Teoksessa parasta onkin sen tyyli - juuri se, mihin kirjassa ihastuin jo ylioppilaskokeen perusteella. Hyvien ihmisten juhla on kaukana kaikesta kauniista ja ihanteellisesta, mutta samalla siinä on jotakin hieman hullunkurisen iloista. Toisaalta täytyy todeta, että kirja ei ihan täyttänyt kaikkia odotuksiani, vaan jätti minut ehkä hieman kylmäksi - sekä hieman hämmentyneeksi. Jostain syystä en ihan päässyt käsiksi teoksen teemoihin. Luulisi sellaisia löytyvän Nobel-kirjailijan teoksesta. Lieneekö tämä  johtunut ehkä liian nopeasta ja huolimattomasta lomalukutyylistäni? (Tiedättekö sen lomafiiliksen, kun yrittää ahmia kirjaa niin nopealla tahdilla kuin mahdollista, jotta ehtisi lukea lomallaan mahdollisimman monta kirjaa?)  

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta tämä ensimmäinen Steinbeckini oli mielenkiintoinen lukukokemus, ja toivoisin voivani jatkaa jossakin vaiheessa seikkailujani Steinbeckin tuotannon parissa. Olen itse asiassa jo pitkään halunnut lukea tuota Amerikan nobelistia. Hiiriä ja ihmisiä on jo lukulistallani. Haluatteko suositella minulle jotakin muuta?


John Steinbeck
Hyvien ihmisten juhla
(Cannery Row, 1945)
Tammi
197 s.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lasten pappitarinoita luostarinkammiossani: Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita


Pikkupappi eleli Volga-joen rannalla Venäjän sydämessä, pikkuruisessa kylässä. Hänen nimensä oli isä Sergei, ja joka aamu hän meni siniseen kirkkoon pienen matkan päähän kodistaan ja toimitti siellä jumalanpalveluksen. Elettiin joulunalusaikaa.

Pikkupappi heräsi uuteen päivään aamuhämärässä. Hän kuulosteli olemistaan ja ihmetteli, miksi olo tuntui niin autuaalta; tänään oli se päivä, jona hän oli päättänyt noutaa torilta joulukuusen. Pikkupappi rakasti jouluja, joulukuusia, kynttilöitä ja joulukoristeita. Hän oli hyvin huolellinen valitessaan joulukuusta, otti torille mukaan mittanauhan, että löytäisi juuri oikean kokoisen kuusen. Kuusen piti pikkupapin mielestä olla tuuhea ja täydellinen. Pikkupappi veti jalkaansa saappaat eikä harmitellut edes sitä, että toisen saappaan pohjassa oli reikä. Hän lähti päättäväisenä ulos talosta ja kulki torille.

Riemullani ei ollut rajaa, kun löysin Valamon luostarilomallani omasta huoneestani Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita. Uppo-Nallen kirjoittajan pappitarinat Volga-joen rannalla asuvasta isä Sergeistä ovat vallan toisenlaisia kuin runollisesta nallesta kertovat lastensadut, mutta hellyyttävyydessään miltei saman veroisia. Jo kirjan nimi on niin ihastuttavan suloinen: papit ovat minun ja varmaan vielä enemmän lasten silmissä juhlavassa auktoriteetissaan hieman etäisiä hahmoja, mutta sana pikkupappi esittää papin hahmon hieman sympaattisemmassa valossa - hieman tavallisempana ihmisenä. Myös kirjan tarinoissa sama kuva pikkupapista vahvistuu: tämä pikkupappi on tuiki tavallinen ja sympaattisen herttainen pappi, joka vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta.


Pikkupapin tarinoita pitää sisällään useita, toisistaan irrallaan olevia tarinoita pikkupapin elämästä. Tarinat ovat hyvin arkisia sattumuksia papin elämästä. Niillä on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Pikkupapin joulukuusi, Pikkupappi kalastaa, Pikkupapin potkukelkka sekä Pikkupappi, kissa ja koira. Parhaimmat naurut kirvoitti tarina nimeltään Kiristäjämummo. Kirja on Ortodoksisen Nuorten Liiton julkaisema, ja perustunee ortodoksiseen maailmankuvaan. Mielestäni tarinat eivät kuitenkaan ole sinänsä mitenkään alleviivatun uskonnollisia - tai varsinkaan alleviivatun ortodoksisia (päähenkilön ammattia lukuunottamatta!). Uskoisin niiden olevan mielenkiintoista luettavaa monelle muunkin kirkkokunnan edustajalle ja ihan uskonnottomallekin lukijalle - niin lapselle kuin aikuiselle.


Tarinoilla on yleensä jokin pieni opetuksensa, mutta pääsääntöisesti nämä ovat mielestäni sellaisia opetuksia, jotka sopivan lapselle kuin lapselle - uskonnolliseen traditioonsa katsomatta. Esimerkiksi tarina kiristäjämummosta osoittaa, että se mummo, joka on oikea maanvaiva ja koettelee papin hermoja jatkuvalla kinumisellaan saada pappi luokseen juomaan teetä ja syömään piirasta, onkin lopulta vain yksinäinen ja säälittävä ihminen. Häntäkin on ymmärrettävä ja hänellekin on osoitettava lähimmäisenrakkautta ja välittämistä, sillä hänellä ei ole ketään muutakaan.

Luostarihuoneestani yllätyslukemisena löytynyt Pikkupapin tarinoita sulostutti hauskasti luostarilomani loppua. Kirjan suloiset ja elävän näköiset kuvat ovat piristävää katseltavaa.




Elina Karjalainen
Pikkupapin tarinoita (2003)
Kuv. Irke Petterberg
Ortodoksisten Nuorten Liitto
47 s.