Karu yllättäjä: Lasi maitoa, kiitos

Dorte avasi jätesäiliön kannen. Ruoantähteiden lemu löyhähti häntä vastaan. Vanhat perunankuoret olivat alkaneet käydä yli kahdenkymmenen asteen lämmössä. Naapurin maanviljelijän olisi parasta lähettää poikansa hakemaan niitä pian, muuten eläimet sairastuisivat. Dorte pudotti jätteet säiliöön. Kansi oli joskus saanut niin kovan kolhun ettei se enää mennyt kiinni. Iso rako houkutteli jätekatokseen hyönteisiä ja muita ötököitä. Hämähäkki oli kutonut yläpuolella olevaan pensaaseen verkon. Siinä riippui kolme kärpäsenraatoa odottamassa että ne syötäisiin. Hämähäkkiä ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä sitä oli kohdannut äkkikuolema. "Täytyyhän lintujenkin elää", isä olisi sanonut. Ja samalla hetkellä kun Dorte ajatteli sitä, tuntui kuin isä olisi lähettänyt hänelle postikortin taivaasta.

Näin alkaa norjalaisen Herbjørg Wassmon romaani Lasi maitoa, kiitos. En tiennyt oikeastaan mitään tästä lukupiirikirjastamme aloittaessani sen. Nimen ja kannen perusteella odotin jotakin viatonta ja suloista lapsuus- tai kasvutarinaa. Kuitenkin jo luettuani kirjan ensimmäiset virkkeet tajusin, että tämä haisevat jätteet, vanhat perunankuoret ja jätekatoksen ötökät taitavat johdatella minut vallan toisenlaisen tarinan pariin.

Lasi maitoa, kiitos on karu ja ruma tarina ihmiskaupasta ja seksiorjuudesta. Dorte on teini-ikäinen, 15-vuotias tyttö, joka asuu äitinsä ja siskonsa Veran kanssa jossakin Liettuan takapajulassa, pikkuisessa syrjäkylässä, joka on kuin toinen maailma - pala jotakin vanhaa ja rappeutunutta. Töitä on hyvin niukasti, mutta Dorte siskonsa Veran kanssa yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen perhettään elannon hankkimisessa, kuitenkin lähes tuloksetta. Siksi ei olekaan ihme, että Dorte lankeaa houkutukseen, kun eräs tyttö kertoo, että on lähdössä Ruotsiin tekemään töitä jonnekin kahvilaan ja pyytää Dortea mukaansa. Ruotsissa on kuulemma töitä vaikka kuinka paljon, ja siellä voi ansaita muutamassa kuukaudessa niin paljon kuin Liettuassa useassa vuodessa. Ja töiden saaminen on niin helppoa! Ihan totta! Dorte epäröi, sillä äiti ei varmastikaan päästäisi häntä. Mutta asiaan sekaantuu vielä eräs mies, joka myös yrittää houkutella Dortea mukaan Ruotsiin. Dorte päättää lähteä salaa. Kyllä äiti sitten olisi niin kiitollinen, kun saa ensimmäisen rahalähetyksen Ruotsista!

Ennen kuin edes päästää Ruotsiin asti, Dortelle selviää, että hän on joutunut aivan vääriin käsiin, mutta pakotietä ei enää ole. Dorte on joutunut ihmiskauppiaiden käsiin ja menettänyt omistusoikeutensa omaan ruumiiseensa. Dorten tie vie ihmiskauppiaan käsistä Norjaan erään sutenöörin seksityöläiseksi, ja hänen on ostetta oma ruumiinsa takaisin itselleen myymällä itseään tarpeeksi.

Lasi maitoa, kiitos on hyvin ravisteleva ja raadollinen kirja. Kirja on ehkä kamalinta, mitä olen ikinä lukenut. Varsinkin Dorten ensimmäisen raiskauksen kuvaus on jotakin niin kuvottavaa, että mietin, pitääkö minun jättää kirja kesken. Pystynkö enää lukemaan? Kuitenkin onneksi kirja kuvottavuudessaan helpottaa. Ensimmäiset ihmiskauppiaat, joiden käsiin Dorte joutuu, ovat sairaita sadisteja. Norjalainen sutenööri, jolle hänet sittemmin myydään, on suoranainen enkeli ja kultamuru ammattinsa edustajaksi.

Kamalaa luettavaa tämä oli, se on totta. Mutta kuitenkin pidin tästä kirjasta. Lasi maitoa, kiitos on oikeasti hyvä ja erinomainen kirja tärkeästä aiheesta. Se herättää ajattelemaan ja puhuttelee. Kuinka hyvin minulla oikeasti asiat ovatkaan - ja kuinka huonosti ne joillakin saattavat olla. Olen onnekas. Vaikka kuluneena syyslukukautena olen ylitöihini hautautuneena joskus hieman katkerasti  - puolitosissani, puolileikilläni - ajatellut, että opettajan työ on varsinaista orjatyötä, tajusin kuitenkin tätä kirjaa lukiessani, miten tyhmää on edes leikillään ajatella sellaista. Lasi maitoa, kiitos kertoo elävästi ja todentuntuisesti, mitä todellinen orjuus on, ja se on aika kaukana omasta arjestani. (Puhumattakaan siitä, että on täysin eri asia olla seksiorja kuin opetusorja.)

Wassmo on kirjaansa varten haastatellut ihmiskaupan uhreiksi joutuneita ja seurannut ihmiskauppaan liittyviä oikeudenkäyntejä. Kirjasta syntyy siksi hyvin todentuntuinen olo. Vaikka tarina on pintatasoltaan keksitty, on kirjassa vaikuttavaa ja ravistelevaa kuitenkin se, että tämä on kuitenkin totisinta totta. Kirja on myös tärkeä kirja siltä kannalta, että se lisää lukijan ymmärrystä siitä, millaista ihmiskauppa on ja miten se toimii. Lukija ymmärtää sen, että ihmiskaupan uhrit voidaan pelotella niin suurin valhein tyytymään osaansa, etteivät he uskalla ilmiantaa itseään ja hakea apua. Poliisit mustamaalataan vihollisiksi, ja ihmiskauppiaista ja sutenööreistä maalataan sellainen kuva, että he jollakin yliluonnollisella jumalallisella kyvyllään löytävät karanneen huoransa aivan mistä maailmankolkasta tahansa, ja silloin käy hyvin huonosti. Tiedon lisääminen ihmiskaupasta on tärkeää sen vuoksi, että kuka tahansahan voi joskus törmätä ihmiskaupan uhriin. Jotta osaisi auttaa, on hyvä tietää, millaisen asian kanssa on tekemisissä ja mitkä asiat saattavat tehdä avun antamisesta vaikeaa.

En voi mitään sille, että Lasi maitoa, kiitos herätti minussa hyvin misandrisia tunteita. Mietin, miten ihmeessä miehet voivat olla niin pahoja. Ja niin sikoja. Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät suinkaan kaikki miehet ole sellaisia, jotka raiskaavat ryhmässä 15-vuotiaan tytön siten, että tämä vuotaa verta kuin hana viikkokausia sen jälkeen. Mutta kuitenkin kirja pisti miettimään ikuisuusongelmaa: miten ihminen voi olla niin paha?

Pientä miinusta kirjalle annan hieman huolimattomasta suomennoksesta, joka sisälsi häiritsevässä määrin pilkkuvirheitä. Päälauseiden ja sivulauseiden väleistä puuttuu joukoittain pilkkuja.

Kirjaa en voi suositelle herkille, enkä aivan kovin nuorille. Suosittelen kuitenkin sitä kaikille aikuisiksi itsensä katsoville, jotka haluavat haastaa mukavan ja pumpulisen länsimaisen elämänsä ja nähdä länsimaisen elämäntyylin varjopuolet ja huomata, millainen toinen todellisuus länsimaissa elää rinnakkain kaiken hyvinvoinnin vierellä siellä lukittujen ovien takana, jonne me tavalliset ja onnelliset emme näe.

Herbjørg Wassmo

Lasi maitoa, kiitos

(Ett glass melk, takk, 2006)

Suom. Katriina Huttunen

Otava

397 s.

Kovia joulupaketteja Adlibriksestä ja muita lukusuunnitelmia lomaksi

Uskomatonta mutta totta! Niin se joululomakin vain koitti pitkän ja raskaan syksyn jälkeen. Loman kynnyksellä pääni täyttyi perinteiseen tapaan mitä suureellisimmista lomalukusuunnitelmista. Opettajan lomahan on niin pitkä, että siinä ehtii lukea vaikka mitä! No, lomani on kestänyt nyt tasan viikon ja olen lukenut tasan yhden kirjan. Mutta ei se mitään. Parastahan kaikessa on kuitenkin se, että saa suunnitella ja haaveilla lukevansa. Joululoman lukusuunnitelmiini tänä vuonna kuului paitsi lahjakirjat, myös kirjastosta hankittu kirjapino.

Tänä vuonna ostin parhaat joululahjat itsekkäästi itselleni. Olen aina ollut sitä mieltä, että myös itseään tulee jouluna lahjoa. (Tai no, siinä ainakin yksi hyvä tekosyy hankkia itselleen jotakin kivaa, mistä on haaveillut). Omat joululahjani tilasin Adlibriksestä, joten ne ovat tietysti luettavia lahjoja.

Tältä näyttää itselleni haalima joululahjasaalis:

1.Laura Ingalls Wilder: Pioneer Girl

Tämä kirja on "alkuperäinen" Pieni talo preerialla -kirja. Olen viime keväästä syksyyn asti seikkaillut lapsuuteni suosikkisarjan parissa, Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerrallisen Pieni talo preerialla -kirjojen parissa. Pioneer Girl on Lauran alkuperäinen tarina hänen elämästään, jonka hän yritti aikanaan julkaista, mutta jonka kustantamot yksi toisensa jälkeen hylkäsivät. Laura päätti kirjoittaa muistoistaan lastenkirjan Pieni talo suuressa metsässä (1932), josta tulikin heti suuri menestys. Laura jatkoi lapsuus- ja nuoruusmuistojaan kokonaiseksi kirjasarjaksi, joka saavutti aikanaan suuren, meidän aikaamme asti kestäneen suosion. Kirjailijattaren elämän aikana julkaisemattomaksi jäänyt Pioneer Girl julkaistiin vasta viime vuonna, ja nyt aika on vihdoin kypsä tälle teokselle. Odotan innolla, millainen on "totuus" tämän minulle rakkaan sarjan takana. Kirjan pitäisi antaa aidompi kuva Lauran elämästä, sillä kyseessä on aikuisten kirja, kun taas lastenkirjasarjassa kirjailija on muokannut materiaalia enemmän lapsille sopivaksi.


2. Nancy Holder: Crimson Peak

Olin jokin aika sitten katsomassa elokuvissa vertahyytävän ja upean kauhuelokuvan Crimson Peakin, joka lumosi paitsi kutkuttavalla ja jännittäväällä tarinallaan, myös ennen kaikkea upealla visuaalisella ilmaisullaan. Nuori viaton nainen, rakkaus ja kartano, joka on täynnä loputtomia pimeitä käytäviä ja menneisyyden kaikuja, jotka eivät kestä päivänvaloa mutta jotka kuitenkin pyrkivät esiin. Tätä goottilaista kauhua edustavaa elokuvaa katsoessani mietin, miten upeaa olisi, jos tästä elokuvasta olisi kirja, sillä elokuvassa on elementtejä, jotka toimisivat loistavasti kirjassa. Vaikka olisin toivonut, että tämä kirja olisi jo kirjoitettu goottilaisen kauhun kulta-aikana 1800-luvulla, en voinut vastustaa uteliaisuuttani, kun minulle selvisi, että elokuvan pohjalta on kirjoitettu kirja. Mielenkiintoista nähdä, kuinka elokuva taipuu kirjaksi - yleensähän asia on toisinpäin!


3. L. M. Montgomery: Selected Journals I

Lempikirjailijani L. M. Montgomeryn elämä on aina kiehtonut minua. Millainen oli nainen rakkaiden tyttökirjaklassikoiden takaa? Tiedän, ettei hänen oma elämänsä ollut useinkaan niin valoisaa ja optimistista kuin lempifiktiohahmoni Vihervaaran Annan elämä, vaan muistutti enemmän Annan "kirjallisen serkun"  runotyttö Emilian synkempää elämää.  Montgomery kirjoitti koko elämänsä ajan päiväkirjoja, joita myöhemmällä iällä vielä muokkasi ja korjaili julkaisukuntoon. Näitä päiväkirjaniteitä on julkaistu useita, ja tämä on niistä ensimmäinen.

Minä en ollut kuitenkaan ainoa, joka oli muistanut minua luettavilla paketeilla. Sain myös siskoltani lahjaksi yhden kirjan! Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo kuulostaa minunlaiseltani kirjalta, vaikken ole teoksesta aiemmin kuullut. Ilahduttava oli myös lahjan ohessa tullut siskoni askartelema kirjanmerkki, jossa on lause jostakin saman kirjailijan toisesta teoksesta.

Varustauduin joululomaan myös kirjastoreissulla. Tällaisen pinon sain haalituksi kirjastosta lomalukemiseksi. Alcottia, Wuolijokea ja Linnaa. Näistä kirjoista olen lomalla ehtinyt lukea (mutten vielä blogata) vasta yhden, Alcottin tyttökirjan Kahdeksan serkusta, joka olikin varsin viihdyttävää lomaluettavaa!




















Itse asiassa alkuperäisiin lomalukusuunnitelmiini kuului myös Susan Coolidgen Katy-sarja sekä Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Nämä kirjat tulin kuitenkin "vahingossa" ahnetineeksi jo ennen loman alkua. Parempi ehkä niin, sillä näillä pinoilla ei kyllä tule lukemisen puute loppu lomankaan aikana!

Mitäs ihanaa te muut olette lukeneet jouluna? Tai mitä kovia paketteja pukki teille toi?

Susan Coolidgen Katy-sarjan loppu: Katyn kouluseikkailuista ihanaan Alppilaakson majaan

Luin syksyllä Susan Coolidgen Katy-sarjan ensimmäisen osan Katyn toimet, jonka ehdin blogata vasta vastikään. Lainasin kirjastosta muutama viikko sitten sarjan loput neljä osaa, joiden ajattelin soveltuvan rentouttavaksi joululomalukemiseksi. Rakensin mielikuvissani ihania lomasuunnitelmia siitä, kuinka lojun tyynyihini hautautuneena sängyssä, teemuki, konvehtirasia ja muita jouluherkkuja tarjottimella ja Katy-kirja kädessä uppoutuneena kaukaiseen tyttökirjojen ihanaan maailmaan. Vaan kuinkas sitten kävikään?

No, vahingossa lukaisinkin koko sarjan, ennen kuin loma ehti edes alkaa! Oli tarkoitus aloittaa vain vähän, mutta sitten luin aina vain vähän enemmän ja enemmän... ja yhtäkkiä oli kaikki kirjat luettu. Joululomasuunnitelmistani ei siis tulekaan mitään, vaan on kehitettävä muunlaista joululukemista. (Niitä suunnitelmia kyllä riittää, joten ei hätää!)

Tästä voitaneen päätellä, että Katy-sarja oli houkuttavaa ja koukuttavaa lukemista. Kirjat ovat hyvin helppo- ja nopealukuisia. Katy Carrin ja hänen sisarustensa seikkalujen seuraaminen oli itselleni mitä oivallisin keino heittää aivot narikkaan ja rentoutua. Kirjat ovat optimistisia ja saavat lukijan uskomaan hyvyyteen ja onnellisiin loppuihin. Lyhyesti sanottuna ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan tähän pimeään ja synkeään vuodenaikaan.

Katy-sarjan päähenkilö Katy Carr on kuusilapsisen perheen vanhin lapsi. Myös perheen muut lapset ovat merkittävässä osassa sarjaa alusta alkaen. Katyn päähenkilön asema kuitenkin säilyy vain sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa, eli Katyn toimet, Katy koulussa ja Katyn myöhemmät toimet -teoksissa. Seuraavissa osissa Clover ja Alppilaakson maja on avioitunut Katy painunut taka-alalle. Seuraavaksi lyhyet kuvaukset sarjan neljän viimeisen osan sisällöstä.

Katy koulussa

Eräs sukulaistäti, rouva Page, tulee vierailulle Carrien perheeseen ja tulee siihen tulokseen, että Katy ikäisekseen liian järkevä, vastuullinen ja iloton. Äidittömän perheen vanhimpana lapsena on nuori Katy on joutunut kantamaan perheessä eräänlaista emännäntehtävää. Sukulaistädin suosituksesta isä päättää lähettää Katyn ja tämän sisaren Cloverin erääseen sisäoppilaitokseen viettämään sellaista elämää kuin nuoren kuuluu. Elämä sisäoppilaitoksessa on täynnä kommelluksia, hersyvää naurua, tyttöjen välistä ystävyyttä, mutta myös juonittelua. Järkevä Katy pysyy kuitenkin aina järkevänä. Tässä kirjassa korostuu myös vahvasti hyveen kasvatus kuten myös ensimmäisessä osassa Katyn toimissa.

Katyn myöhemmät toimet

Katylle tarjoutuu loistava tilaisuus: Carrien perhetuttu rouva Ashe haluaa pienen tyttönsä kanssa lähteä Eurooppaan vuodeksi ja haluaisi mukaansa Katyn seuralaisekseen luvaten maksaa tämän matkan. Isä Carr on hieman suruissaan, mutta Katy innoissaan! Katy lähtee matkalle, seikkailee Euroopan merkittävimmillä nähtävyyksillä (muun muassa Jane Austenin haudalla!) ja lopulta kohtaa kohtalonsa venetsialaisessa gondolissa hurmaavan yön hämäryydessä.

Clover

Katy on menossa perheen esimmäisenä lapsena naimisiin. Häitä valmistellaan ja vietetään, ja kun Katy häiden jälkeen matkaa tiehensä miehineen ja hänen jälkeensä jättämä tyhjyyden tunne valtaa Carrien talon, vaihtuu kerronan fokus Katysta seuraavaksi vanhimpaan lapseen, Cloveriin. Clover matkustaa veljensä Philin kanssa kauas Coloradoon erääseen täyshoitolaan, sillä Phil ei meinaa toipua sairaudestaan ja entisajan hoitinäkemyksen mukaan kaipaa ilmanalan vaihdosta. Coloradon kaunis luonto lumoaa niin Cloverin kuin Philinkin, kun taas kaunis Clover lumoaa kaikki paikkakunnan pojat. Nähtäväksi jää, kuka Cloverin omakseen vai saako kukaan.

Alppilaakson maja

Tämä kirja alkaakin englannista, Yongin perheen sisarusten Imogenin ja Lionellin elämän kuvaamisesta. Lukija on alkuun hieman pihalla, keitä he ovat ja miten he nyt muka liittyvät tähän tarinaan. Yhteys kyllä pikku hiljaa paljastuu, sillä kohtalo kuljettaa Yongin sisarukset rapakon toiselle puolelle Coloradoon Alppilaakson majaan, joka on tullut lukijalle tutuksi jo edellisessä teoksessa ja jota nyt emännöi kaksi Carrin perheen rouviksi muuttunutta tyttöä Clover ja Elsie. Lionell on ollut Alppilaaksossa jo aiemmin, mutta hänen sisarelleen Imogenille niin Alppilaakso kuin koko kaukainen Amerikka on ennestään tuntematon paikka. Jäykkä englantilainen Imogen on täynnä ennakkoluuloja Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan, mutta ne kuitenkin matkan varrella rapisevat pois yksi toisensa jälkeen - jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä itsestäänkin tavallaan tulee lopuksi amerikkalainen.

Alppilaakson maja on kirjoista mielestäni ihanin. Cloverin ja Elsien elämä Alppilaaksossa on mielestäni kuvattu niin rattoisan hauskaksi, että kirjaa on ilo lukea. Kirjailija loihtii Coloradon jylhät vuoristomaisemat esiin niin kaunissanaisesti ja ylistävästi, että tunsin aivan pakahduttavaa kaipausta sukeltaa kirjan maisemiin itsekin. Tätä kaipausta yritin ravita googlaamalla Coloradon vuoristomaisemia ja ihania villikukkia, joista kerrottiin kirjassa.

Kaiken kaikkiaan Katy-sarjan lukeminen oli ihanaa, ja sarjaa voi suositella lämpimästi kaikille perinteisten tyttökirjojen ystäville!

Katy koulussa

(What Katy Did at School)

Suom. Kersti Bergroth

Otava

234 s.

Katyn myöhemmat toimet

Suom. Sirkka Rapola

Otava

214 s.

Clover

Suom. Sirkka Rapola

Otava

199 s.

Alppilaakson maja

Suom. Sirkka Rapola

Otava

202 s.

Minna Canthin koskettava ja kaunis Hanna

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yht´äkkiä heräsi kummallinen halu  oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä ja rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, vaan ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot ja kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota korva ei kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.

Suomen kirjallisuuden kurssia opettaessani olen toisinaan täyttynyt villillä halulla lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja täyttää kaikki aukot suomalaisen kirjallisuuden sivistyksessäni. Olen opiskellut vain yleistä kirjallisuustiedettä (eli maailman kirjallisuutta), ja siksi on yksi jos toinenkin tärkeä suomalainen teos lukematta. Oikeastaan olen koko ikäni kärsinyt pienestä asennevammasta suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Maailman kirjallisuus on näyttäytynyt minulle aina kiehtovampana ja ekstoottisempana kuin kotoinen kotimainen kirjallisuus, jota sävyttää mielkikuvissani harmaa ankeus, realismin vahva perinne ja tarinat niin tavallisista ihmisistä, ettei niitä jaksa lukea. Voi olla, ettei mielikuvani ole täysin tuulesta temmattu, mutta asenteeni on kuitenkin muuttunut. Jostain syystä olen alkanut kaivata elämääni nimenomaan vahvaa suomalaista realismia ja aidon elämän makua. Tätä kaipuuta lähdin täyttämään, kun satuin löytämään iskän auton peräkontista (!) Minna Canthin Kootut teokset. Päätin lukea Canthin Hannan.

Minna Canthin Hanna on pienoisromaani, jossa seurataan naispuolisen päähenkilön Hannan elämää lapsuudesta aikuisiän kynnykselle. Hanna ei edusta aivan yhtä raakaa realismia kuin Työmiehen vaimo, joka on ainoa aikaisemmin lukeamani Canth. Hannassa sen sijaan realismi ja romantiikka kohtaavat toisensa, vaikka romaanin ydinsisältö ja sanoma on hyvin yhteiskunnallinen ja realistien. 

Hannan lapsuuden onnea varjostaa juopotteleva isä, jonka pieni Hanna erään kerran yöllä kuulee tulevan humalassa kotiin ja kohtelevan väkivaltaisesti vaimoaan eli Hannan äitiä. Lapsuuden onni särkyy, kun herkkä Hanna huomaa, ettei isällä ja äidillä olekaan kaikki aivan hyvin. Kuitenkin tätä Hannaa syvästi järkyttävää tapausta seuraa monia hilpeitä onnentäyteisiä kouluvuosia, joihin kuuluu kavereita, hauskanpitoa, opiskelua ja ensirakkautta. Elämä kuitenkin jälleen osoittaa Hannalle nurjan puolensa: miehiin ja rakkauteen ei ole luottaminen. Hanna saa tuntea kaksikin kertaa, miltä tuntuu särkynyt sydän.

Canth ottaa teoksellaan kantaa paitsi alkoholismiin, myös ennen kaikkea lempiaiheeseensa eli naisten asemaan. Hannan tarinassa korostuu raadollisesti se, kuinka kapea osa yhteiskunnassa oli varattu naisille 1800-luvulla. Ainoa paikka naiselle toteuttaa itseaan oli vaimon ja äidin osa, ja jos joku ei tahtomattaan tai tahallisesti kyennyt tähän rooliin, ei heillä ollut tilaa elämässä ja yhteiskunnassa. Rakkaudessa pettyneen Hannan on tyytyminen vanhanpiian osaan. Päivät täyttyvät tyhjyydestä, yksinäisyydestä, ikävästä ja miesten paitojen ompelemisesta, jota Hanna pitää tuskastuttavan puuhana. Melankolia ja synkkyys valtaavat Hannan mielen. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Hanna haaveilee opettajankoulutuksesta, mutta isä ei häntä päästä opiskelemaan.

Naisen vaihtoehdot täyttää elämänsä mielekkäällä tekemisellä ovat hyvin rajalliset, jos hänellä ei ole omaa perhettä siinä iässä, kun sellainen tulisi normien mukaan olla. Naiset kasvatetaan vain vaimon ja äidin osaan, ja jos hän ei onnistu täyttämään tätä osaa, on hän vain eräänlainen ylimääräinen turhake yhteiskunnassa. Toisaalta teos tuo myös vahvasti esiin sen, ettei naisen elämä vaimona ja äitinäkään ole kovin hohdokasta, vaan silloin on toisenlaiset surut ja murheet osana. Naimissa oleva nainen on miehensä vallan alla alttiina esimerkiksi väkivallalle. Myös jatkuva synnyttäminen ja lasten hoito vie naisen voimat. Teos herättikin itsessäni kysymyksen, jospa sittenkin kihalttunsa hylkäämälle Hannalle kävi tuuri, kun tarvinnutkaan mennä naimisiin.

Hanna on vahvasti kirjoitettu romaani, joka tempaisi minut voimalla mukaansa. Hannan tarina kosketti ja sai minut samaistumaan. Pidin Canthin tavasta kirjoittaa samaan aikaan paitsi kauniisti ja herkästi, myös realistisesti ja raadollisesti. Canth on mielestäni kuvannut Hannassa onnistuneesti nuoren naisen elämää psykologisen tarkkanäköisesti niin iloineen kuin suruineen. Teos kannusti ehdottomasti jatkamaan tutustumisretkiäni Canthin kirjallisuuden ja myös laajemminkin suomalaisen kirjallisuuden parissa.

Minna Canth

Hanna (1886)

(Teoksessa Minna Canth - Valitut teokset)
127 s.

Otava

Pieni talo preerialla -sarjan haikea päätös: Neljä ensimmäistä vuotta

Suloinen, pehmeä kontra-alttoääni kohosi ilmoille kavioiden kopseen ylitse hevosten ja rattaiden ja hämärien hahmojen kiitäessä eteenpäin. Ja tuntui kuin tähdet ja vesi ja ruusut olisivat kuunnelleet tuota ääntä, niin hiljaa ne olivat, sillä ääni lauloi niistä.

Alla tähtien välkkyväisten,

illan kasteen tullessa,

satakielen laulaessa

viimeistä lemmenlaulua,

yön kesäisen tyyneydessä

kun tuulet niin vienosti soi,

majamme lämpimästä

me hiljaa hiivimme pois.

Missä hopeinen vesi huuhtoo

meren rantaa niin kultaista,

alla tähtein välkkyväisten

me kuljemme vapaina.

Sillä oli kesäkuu, ruusut kukoistivat kaikkialla preerialla ja rakastavaiset olivat liikkeellä tyyninä suloisina iltoina, kun tuulet olivat vaienneet auringolaskun myötä.

Näin päättyy Laura Ingalls Wilderin ihanan klassikkosarjan viimeineisen osan esinäytös. Se maailailee tunnelmaa tulevasta. Pieni talo preerialla -sarjan viimeinen osa Neljä ensimmäistä vuotta on kaunis ja romanttinen, vaikka sitä sävyttää myös mustat varjot. Siinä päähenkilö Laura Ingalls menee vihdoin naimisiin kihlattunsa Almano Wilderin kanssa. Kirja on kuvaus heidän neljästä ensimmäisestä avioliittovuodesta. Ensimmäiset yhteiset vuodet ovat paitsi rattoisia, myös ankaria. Pariskunnan yhteiselo on sopuisaa ja harmonista, mutta monet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan. Lumi vie viljan, kuolema lapsen ja tuli talon. Silti periksi ei anneta  ja elämä jatkuu.

Kirja kuitenkin lopulta loppuu ja sen myötä koko lapsuuteni ihana suosikkisarja. Olen kahlannut uudelleen läpi viime keväästä asti tätä sarjaa, johon liittyy lapsuuteni yhdet rakkaimmat lukumuistot. Tuli haikea olo, kun suljin kirjan kannen. Pitkä taipaleeni Lauran kanssa on ohi - ainakin tältä erää. Olen kokenut saaneeni Laurasta ystävän, ja nyt minun on häntä ikävä. Ehkä tapaamme kuitenkin pian uudestaan. 

Suunnitteilla olisi tilata itselleni joululahjaksi Pioneer Girl, joka on saman kirjailijan "alkuperäinen" ja aikuisempi tarina hänen elämästään. Aikoinaan kaikki Lauran kokeilemat kustantajat kuitenkin hylkäsivät teoksen, minkä jälkeen Laura muokkasi saman aiheen lastenkirjoiksi, jotka saavuttivatkin heti valtavan suosion. Pioneer Girl näki päivänvalon vasta viime vuonna.

Lauran vahvasti omaelämäkerrallisuutta fiktioon yhdistävässä uudisraivaajaperheen tarinassa on lumoa, joka on onnistunut kietomaan minut pauloihinsa vähintään yhtä voimakkaasti kuin lapsena. Aikamatka kaukaisiin aikoihin, Amerikan ihmeellisille villeille preerioille on ollut antoisa  ja ihana matka. Saa nähdä, kuinka paljon Pioneer Girl -teoksen karu totuus onnistuu järkyttämään minua ja himmeneekö lapsuuden lukukokemusten kaunis ja pyhä hohde "totuuden" selviämisen myötä. Tiedän, ettei Lauran elämä ollut aina aivan niin suloista ja ihanaa kuin millaisena se näissä lapsille suunnatuissa kirjoissa näyttätyy.

Laura Ingalls Wilder

Neljä ensimmäistä vuotta

(The First Four Years, 1971)

Suom. Inkeri Pitkänen

136 s.

 

Iki-ihana Susan Coolidgen Katyn toimet

Susan Coolidgen tyttökirjaklassikko Katyn toimet on tunnetun Katy-sarjan ensimmäinen osa. Keväällä kirjoittaessani sivuaineentutkielmaani L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) minuun iski laajemmankin laajuinen tyttökirjakärpänen. Teoriaosaa kirjoittaessani tutustuin laajemmin tyttökirjojen genreen, ja monet vastaan tulleet esimerkit saivat minut haikailemaan myös muiden tyttökirjojen ääreen. "Voi, mitä kaikkia ihania ja vielä lukemattomia tyttökirjoja tähän maailmaan mahtuukaan!" ajattelin. Susan Coolidge oli yksi nimi, joka vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselta. Minulla on hämärä mielikuva nuoruudestani Katy-sarjaan kuuluvasta Alppilaakson majasta, minkä perusteella päättelen myös lukeneeni luultavasti aikoinaan Katyn toimet, vaikken siitä kirjasta mitään muistakaan.

Katyn toimet kertoo äidittömästä Katy Carr -nimisestä 12-vuotiaasta tytöstä, joka on kuusilapsisen sisarussarjan vanhin. Äidittömän perheen esikoisena hänen pitäisi olla esimerkillinen isosisisko nuoremmilleen ja täyttää samalla eräänlainen äidin tyhjiö perheessä.  Vilkkaan Katyn elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Eläväinen ja ajattelematon, mutta kuitenkin hyväntahtoinen tyttö saa aikaan yhtä jos toista sellaista, mikä ryppyotaisisa tätejä harmittaa. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä saa vilkkaan Katyn pakosti rauhoittumaan ja ajattelemaan vakavammin elämäänsä.

Teos on hyvin kasvattava ja opettavainen. Katyn toimissa alleviivataan kärsivällisyyden ja itsehillinnän sekä muiden huomioon ottamisen merkitystä tavalla, joka alkaa jo hieman häiritsemään moralistisuudessaan. Toisaalta koin myös näiden teemojen käsittelyn puhuttelevaksi ja koskettavaksi. Teos ei kasvata pelkästään pieniä, vaan myös hieman suurempia lukijoita.

Kuitenkin teos oli ihana lukukokemus. Katyssa on hippunen rakkaimman tyttökirjasankarini Vihervaaran Anna mielikuvituksen rikkautta ja hyväntahtoista sähläystä. Kuitenkin hänessä on myös jotakin omaa ja ainutkertaista  – jotakin katymaista.

Tällaisten vanhojen tyttökirjojen maailmassa on jotakin ajatonta ja ikuisesti viehättävää. Tällaiseen viattomuuden ja hyväntahtoisuuden maailmaan on hyvä paeta hakemaan turvaa ja myös toivoa ja lohtua juuri tällaisina aikoina, kun usko ihmisyyteen ja hyvyyteen meinaa sortua  maailman raadollisten tapahtumien edessä.

Vaikka keväällä haaveilin lukevani ties mitä tyttökirjoja, ei tyttökirjakärpänen ole muiden kiireiden ja muiden lukuprojektien keskellä vielä kovin paljoa ottanut tuulta alleen. Katyn toimet sain kuitenkin lukaistuksi jo melkein muutama kuukausi sitten, ja vasta nyt saan teoksen blogatuksi. Tämän jälkeen hinkuni on Katy-sarjan muiden osien pariin. Luulen, että joululomani iloksi aionkin hakea kasan Katyn seikkailuja kirjastosta.

Susan Coolidge

Katyn toimet

(What Katy Did, 1872)
Suom. Sirkka Rapola

Otava

203 s.

Juhani Aho traaginen ja ajaton Juha

Tein pari viikkoa sitten paluun muutaman vuoden takaisen väkevän lukukokemukseni pariin, Juhani Ahon Juha-romaaniin. Tuolloin luin teoksen omiin opintoihini liityen, Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten. Ja nyt luin teoksen jälleen -  yllätys, yllätys - Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten, mutta tällä kertaa äidinkielenopettajan työhöni liittyen. Lukion ÄI6-kurssillani teos oli yhteisenä lukukirjana, josta kaikkien piti kirjoittaa kirjallisuusessee. Virkistääkseni muistiani ja osaakseni paremmin arvostella esseitä lukaisin teoksen uudestaan.

Palasin samoihin vahvoihin tunnelmiin, johon teos jo pari vuotta sitten johdatti minut. Juha on tarina vailla vertaa. Sen pohjattomassa traagisuudessa on jotakin syvästi koskettavaa, joka tenhoaa ja vetää puoleensa. Ja koskettavinta on ehkä se, että tarinan fiktiivisen pinnan alla kytee jotakin ajatonta ja yleisinhimillistä, jonka voi yleistää.  Juha on ajaton tarina kolmiodraamasta: siitä kunnon miehestä, joka on sisältä kultainen, mutta ulkoa ruma ja rosoinen, siitä elämäänsä kyllästyneestä vaimosta, joka kaipaa jotakin enemmän, ja siitä komeasta nuoresta naistenmiehestä, joka saapuu paikalle ja sekoittaa nuoren naisen pään ja saa aikaan vain kaikkea pahaa.

Huomaan, että teos herätti hyvin samoja ajatuksia ja kysymyksiä toisella lukukerralla kuin ensimmäiselläkin. Teos sai ennen kaikkea pohtimaan rakkauden olemusta ja sitä, mitä kaikkea rakkauteen vaaditaan. Mietin, miksi niin monet naiset ovat Marjoja, jotka lähtevät komean ja nuoren, muttei muilla hyveillä siunatun hurmurin perään, vaikka kotona on tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea rakastava, huolehtiva ja vaimoaan kunnioittava Juha? Itse valitsisin ehdottomasti oman elämäni Juhan, eivätkä Shemeikan kannattajat saa minulta juuri hyväksyntää.

Lisäksi teos saa minut hämmästelemään, miksi elämä voi olla niin raadollista, että ihmiset antavat sellaisen pinnallisen seikan kuin ulkonöän vaikuttaa siihen, rakastaako jotakuta toista ihmistä vai ei? Miksi ihmiset ovat niin sokeita, etteivät näe pintaa syvemmälle? Mikseivät ihmiset näe läpi kuoren sinne, missä sydän ja sielu asustaa, ja arvota sen perusteella toista ihmistä?

Myös näitä kysymyksiä pohdittiin kirjallisuusesseissä, joita minulla oli sekä ilo että vaiva menneenä viikonloppuna lukea, korjata ja pisteyttää. Esseissä lähestyttiin Juhaa pohtien muun muassa rakkauden olemusta, arvojen pinnallisuutta, naisen syvintä kaipuuta, naisen asemaa, järjen ja tunteiden tasapainoa parinvalinnassa, suomalaisuutta ja lähimmäisen rakkauden ilmenemistä arjen pienissä teoissa. Tämä oli ensimmäinen kerta lyhyen äidinkielenopettajan urani aikana, kun pääsin korjaamaan kokonaisen pinon kirjaesseitä yhdestä ja samasta kirjasta. Etenkin kun  esseen pohjatekstinä oli teos, josta itse suuresti pidän ja jonka olin itse juuri lukenut, oli matkani kirjaesseiden parissa antoisa ja ammatillisessa mielessä opettavainen.

Koska olen itse juuri opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia, huomasin, että toisella lukukerralla Juha avautui minulle paremmin kirjallisuushistoriallisesta kontekstistaan käsin. Juha edustaa parhaimmillaan kansallista uusromantiikkaa, suomalaista vastinetta symbolismille, jolle on tyypillistä melankolia, synkkyys ja dekadenssi sekä kääntyminen kohti mytologiaa, erityisesti Kalevalaa. Juha sijoittuu myyttiseen menneisyyteen, nimeämättömään aikaan jonnekin kauas, mutta puhuttelee niin Ahon aikaista kuin nykyistäkin lukijaansa kaukaa myyttisen menneisyyden hämärästä. Myös kielessä on jäänteitä kalevalaisesta vanhasta ja vahvasta kielestä, vaikka tietystikään romaanimuoto ei salli yhtä suurta runollisuutta.

Juha ei kuulu rakkaimpiin ja itselleni läheisimpiin kirjoihin. Sille sijalle päästäkseen on kirjan oltava valoisampi ja ihanampi ja siinä täytyisi olla hahmo, johon voisin vahvasti samaistua. Kuitenkin Juha on yksi elämäni intensiivisimmistä lukukokemuksista, ja tietyllä tavalla sanoisin sen olevan yksiä parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja.

Joskus on äidinkielenopettajan työ juhlaa

 

Juhani Aho

Juha (1911)

Suomalaisen kirjallisuuden seura

166 s.

Katkelmia äidinkielenopettajan elämästä

Blogissani on ollut tänä syksynä hiljaista, sillä lukion äidinkielenopettajan arki on imaissut minut niin mukaani, ettei vapaa-aikaa juuri ole ja lukuaikaa vielä vähemmän. Keskeneräisiä kirjoja on tällä hetkellä muutamia, mutta tarmo ja ajallisen mahdollisuuden niiden lukemiseen pieni. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Tässä jaksossa olen nimittäin opettanut kahta ÄI6-kurssia, jotka käsittelevät suomen kielitietouden lisäksi suurelta osin Suomen kirjallisuushistoriaa. Sen vuoksi olen saanut nauttia arkeni keskellä pieniä annoksia kirjallisuutta novellien, runojen ja kirjallisuuskatkelmien muodossa.

Vaikka tällä viikolla hieman burn outin partaalla olen useana yönä saanut valvoa töideni ääressä melkein kahteen asti, koin kuitenkin eräänä yönä jotakin suurta ja huumaavaa valmistellessani kirjallisuustuntiani ja lukiessani analysoitavia novelleja ja näytelmäkatkelmia. Koin analysoimisen ja kirjallisen elämyksen hurmaa ja sain tunteen siitä, että kyllä tämä äidinkielenopettajan elo on äärimmäisen mielenkiintoista (vaikka myös äärimmäisen rankkaa). Rakkauteni kirjallisuuteen on ensisijainen syy, miksi päätin ryhtyä äidinkielenopettajaksi, ja nyt 6. kurssien myötä olen kokenut päässeni vihdoin "asiaan".

Tässä katkelmia äidinkielenopettajan elämästä – katkelmia kaunokirjallisista teksteistä, jotka ovat viime aikoina pysäyttäneet minut tai saaneet minut kokemaan kaunokirjallista hurmaa:

Minä rakastin metsää ja maailmaa,

nyt rakastan häntä mä vain,

hän on minun metsäni maailmain,

hän on minun ainoain.

Eino Leino, Sata ja yksi laulua

- - Tahdon antaa

hehkun hetkelleni tälle,

tahdon loistaa, tahdon laulaa

kiitoslaulun elämälle.

L. Onerva, "Ihminen" kokoelmasta Särjetyt jumalat

 Miss´sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.

Miss siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaampi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Zacharias Topelius, "Sylvian joululaulu" kokoelmasta Ljungblommor

Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa ja eikä tule omaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.

( - -)

Sen tähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä toiviorekteni tänne niin usein, kuin pääsen.

Juhani Aho, "Toivioretki" kokoelmasta Maailman murjoma ja viisi lastua

Siitä piti minun saada oppia se, ettei eletä ihmisten tähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.

Maria Jotuni, "Untako lienee" kokoelmasta Untako lienee

Loppuun vielä Minna Canthin ajatus, johon törmäsin kuluneella viikolla oppikirjassamme:

Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, eikä kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat. 

Romaanit ovat vaihtuneet Särmä-kirjojen lukemiseen.

Ingallsin Lauran inspiroimaa leivontaa: kurpitsapiirakka!

Kuten varmasti kaikki blogini vakilukijat ovat huomanneet, viime keväästä asti olen lueskellut läpi lapsuuteni yhtä kirkkainta suosikkisarjaani, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa, joka perustuu Lauran omiin lapsuuden ja nuoruuden muistoihin 1800-luvun lopulla, kaunokirjalliseen muotoon hieman muokattuina ja mukaeltuina. Tällä hetkellä on menossa sarjan viimeinen osa Neljä ensimmäistä vuotta. Kirjat kertovat Lauran ja hänen perheensä elämästä uudisraivaajina Amerikan villeillä preerioilla.

Ruoka on kirjoissa melko keskeisellä sijalla. Kirja kuvaa tavallisen, melko köyhän pereen arkea kauan, kauan sitten, kun kaikki oli valmistettava alusta loppuun asti itse. Naisväen päivä koostuu arkisesta aherruksesta monien perinteisten naisten töiden parissa. Siksi myös ruuanlaittoa kuvataan paljon kirjoissa, joiden päähenkilönä on tyttö.

Tällä aikuisiän uusintakierroksellani Pieni talo preerialla -kirjojen parissa mieleeni on jäänyt erityisesti se, että kirjoissa syödään aina sillon tällöin kurpitsapiirakkaa. Jostakin syystä olen saanut kirjoja lukiessani pakkomielteen, että haluan kokeilla joskus kurpitsapiirakkaa ja maistaa itse omassa suussani, miltä maistuu uudisraivaajan elämä Amerikassa.  Haluan maistaa omassa suussani, miltä maistuisi olla Ingallsin Laura.

En ole ikinä ennen itse asiassa syönyt kurpitsaa, mutta minua on aina jollakin tavalla viehättänyt kurpitsat. Ne ovat niin hauskan ja suloisen näköisiä! Syksyn aikana kauppojen vihannesosastoille on ilmaantunut toinen toistaan uhkeampia ja muhkeampia kurpitsoja. Koin tilaisuuteni tulleen! Viime viikonloppuna, kun sain yövieraikseni kolme ystävääni, päätin tarttua tuumasta toimeen ja kurpitsasta piirakkaan. Kävin ostamassa Prismasta kuvassa esiintyvän söpöliinin.

Kurpitsani ei ollut järin suuri. Vain vähän alle kaksi kiloa, mutta juuri omiin tarpeisiini sopiva. Halusin kokeilla tällaista Valion ohjetta, joka ei ehkä ihan kyllä hengi alkuperäistä villin preerian henkeä, sillä siinä on tuorejuusokuorrutus päällä.  Ohje kuitenkin vaikutti herkullisimmalta. (Lisäksi "turmelin" ohjeen astetta pidemmälle laittamalla tuorejuuston päälle vielä strösseliä, jota ei taatusti löytynyt Ingallsin Lauran kurpitsapiirakasta.)

Kyseisessä ohjeessa monista muista kurpitsapiirakan ohjeista poiketen käytetään kurpitsasosetta. Piti siis keittää sose, ennen kuin pääsin varsinaisiin leipomuspuuhiin. Käytin soseen keittämiseen tätä Kodin Kuvalehden ohjetta, ja soseen keittäminen oli helppoa kuin mikä. Se mikä ei ollutkaan kovin helppoa, oli kurpitsan kovan kuoren kuoriminen, mutta muutamien hermojen menetyksien jälkeen sekin lopulta onnistui.

Itse piirakan tekeminen oli myös helppoa. Tosin ohjeessa pitäisi ensin vatkata munat ja fariinisokeri vaahdoksi. En ole aiemmin näistä aineksista tehnyt vaahtoa, enkä siten tiedä, kuinka jähmeää lopputuloksen olisi oltava. Oma vaahtoni oli aika löysää, enkä saanut sitä ahkeralla vatkaamisella kovemmaksi. En tiedä, onko normaalia vai ei, mutta löysän vaahdon vuoksi lopputulos oli sellainen jännän kiinteä ja hieman kumimaisen kostea piirakka.

Mutta oikestaan kenties juuri osittain kiinteydestä ja kosteudesta johtuen lopputulos oli todella herkullinen. Inkivääriltä maistuva tuorejuustopäällinen sopi piirakkaan ihanasti. Piirakassa oli hieman porkkanakakun fiilistä. Lisäksi niin vieraideni kuin minunkin mielestäni piirakassa maistui joulu. Taikinassa on nimittäin niin kanelia kuin inkivääriäkin. Pakkaseen jäi vielä muutama annos kurpitsasosetta, joten ehkäpä siis vietän vielä villin preerian makuista joulua!

Voin suositella kurpitsapiirakkaa lämpimästi myös muille - niin Laura-faneille kuin kaikille muillekin!

Syyskuun kirjalliset saavutukset

Syyskuu meni jo mennessää ja syksy saapui. Perinteiseen tapaani luon pienen katsauksen menneeseen kuukauteen kuun juuri vaihduttua.

Syyskuussa sain julkaistua kaksi vaivaista kirjabloggausta:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. Ulla-Lena Lundberg: Leo

Onnen kultaiset vuodet luin jo elokuussa, mutta Leon puolestaan syyskuussa. Molemmat olivat hienoja lukukokemuksia: Onnen kultaiset vuodet yksinkertaisesti ihana, kun taas Leo upea ja vaikuttava. Työkiireiden vuoksi lukuaika on ollut vähissä syyskuussa, mutta olen lukenut Leon lisäksi syyskuussa myös toisen kirjan, jota en ole vielä ehtinyt bloggaamaan: Susan Coolidgen ihanan tyttökirjaklassikon Katyn toimet, joka oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Siitä toivottavasti myöhemmin lisää blogissani. 

Syyskuussa olen tehnyt kahden opetusryhmäni kanssa opetusblogit, joihin opiskelijat ovat saaneet kirjoittaa itse lukemistaan kirjoista kirjabloggaukset. Minulla on kirjoitteilla (pientä viilausta vaille) bloggaus, jossa kerron tarkemmin näistä projekteistani. Opetusblogiprojekteistani siis lisää vähän myöhemmin blogissani.

Lokakuun kirjakuukausi lähti käyntiin melko pikaisella visiitillä Turun kirjamessuille ja suurenmoisilla kirjaostoksilla. Kirjamessuista myös lisää toivottavasti lähipäivinä! :)

Tuntuu, että blogini laahaa pahasti jäljessä kaikkien opettajakiireideni keskellä. Olisi yhtä ja toista blogattavaa ja vielä enemmän luettavaa. Nyt kuitenkin jälleen kokeita korjaaman!

Hyvää alkanutta lokakuuta kaikille lukijoilleni!

Ulla-Lena Lundbergin upea Leo

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtäaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä.

Ulla-Lena Lundbergin Leo-romaani oli lukupiirikirja, jota en ehtinyt lukea juuri alkua pidemmälle ennen lukupiiritapaamista. Alku oli takkuisa, sekava ja hankala - kaikkea muuta kuin mikä soveltui kiireisen opettajan elämäntilanteeseen. Kuitenkin merentuoksuinen saaristoelämän kuvaus ajalta kauan kauan sitten antoi olettaa, että kirjassa voisi olla sitä jotakin, jos ja kun vain pääsisi kunnolla vauhtiin tarinan kanssa.

Ne lukupiirikaverini, jotka olivat päässseet kirjan loppuun asti, olivat myös ehdottomasti sitä mieltä, että teos oli upea, vaikka vaikeasti aloitettava ja alkuun kovin hidastempoinen. Oikeassa olivat. Kun sinnikkäästi jatkoin luku-urakkaa, alkoi joskus jonkin verran sadan sivun päästyäni kirja kutkuttamaan niin, että halusin vain lukea ja lukea, vaikka monet opettajan kotityökiireet vaativasti muistuttivat itsestään.

Leo sijoittuu lundbergmaiseen tapaan merellisiin saaristolaismaisemiin Ahvenanmaalle. Tarina sijoittuu kauas menneistyyteen jonnekin 1800-luvulle, jolloin ahvenanmaailaiset talonpojat hylkäsivät vilejyksensä ja keskittyivät rakentamaan ja varustamaan laivojaan ja purjehtimaan pitkin maailman meriä. Teos kertoo erään pikku torpparikylän elämästä meren ja laivojen äärellä. 

Kirjan henkilöitä en viitsi esitellä, sillä heitä on suuri ja lukuisa joukko, ja koska teoksen alku meni minulta lukukokemuksen pirstaloitumisen vuoksi vähän ohitse, olen edelleen kirjan luettuani hieman pihalla monien henkilöiden välisistä suhteista. Yhtä tai muutamaa päähenkilöä tässä ei ole, vaan tarina keskittyy moneen ihmiselämään ja kohtaloon, jotka kaikki lomittuvat tavalla tai toisella toistensa kanssa. Tarinassa on muutama keskeinen torppa, joiden asukkaiden elämään teos keskittyy. Juonen aikajänne on pitkä, ja koska 1800-luvulla syntyi ja kuoli lapsia yhtä mittaan, käy teoksen henkilögalleriassa aikamoinen vilinä ja vilske. Teoksessa on kuitenkin eräs Leander-niminen mies minäkertojana, mikä miltei meinaa unohtua välillä teosta lukiessa. Leander ei nimittäin korosta itseään ja omia kokemuksiaan samalla tavoin kuin yleensä minäkertojat, vaan keskittyy enemmän toisten, ympärillään olevien ihmisten elämän kuvaamiseen.

Teemoiltaan teos on rankka ja traaginen, koskettavakin. Elämä saaristossa 1800-luvulla on kovaa. Kuolema on jatkuvasti läsnä. Lapsia menehtyy välillä nopeampaa kuin uusia syntyy. Myös monen teoksen keskeisen aikuishenkilön elämä päättyy ennen aikojaan. Teos kuvaa mielestäni elämän pohjatonta traagisuutta ja muistuttaa ihmisen katoavaisuudesta. Me kaikki joskus häviämme, mutta tarinat ja muistot jäävät elämään.

Naisen osa teoksen maailmassa on kova. Nainen uupuu loputtomista synnytyksistä ja lasten itkun täyttämistä öistä. Ja monet itkut johtavat siihen, että lapsi lopulta kuolee. Lisäksi on juopottelevia ja väkivaltaisia aviomiehiä. On myös pakkoavioliittoja, jotka saavat nuoren tytön harkitsemaan karkaamista tai mereen hukuttautumista - mutta ehkä lopulta on parempi vain alistua ja hammasta purren kestää osansta.

Tämä kaikki ei suinkaan tee Leosta mitään onnellista hyvänmielenkirjaa, vaan kaikkea muuta. Teos oli hyvin rankka lukukokemus ja sai minut valtoimenaan parkumaan elämän loputonta julmuutta. Kuitenkin teoksen synkkyydessä ja traagisuudessa on jotakin kaunista. Ulla-Lena Lundbergin kieli ja kerronta ovat rosoisen viehättäviä ja pitävät lukijan otteessaan. Tämän jälkeen halajan tutustua myös muihinkin Lundbergin teoksiin ja koettamaan uudelleen aikoinaan kesken jäänyttä ja paljon kohuttua ja kehuttua Finlandia-palkittua Jää-romaania.

Ulla-Lena Lundberg

Leo (Leo, 1989)

Suom. Leena Vallisaari

Gummerus

358 s.

Ingallsin Lauran tarina lähenee loppuaan: Onnen kultaiset vuodet

Kirjabloggaukseni laahaavat auttamattomasti jäljessä. Elokuussa juuri opetustöideni alun kynnyksellä luin fiilistelykirjaksi Laura Ingalls Wilderin Onnen kultaiset vuodet -kirjan, joka kertoo Lauran seikkailuista opettajana.

Matkani loppu iki-ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa alkaa häämöttää. Keväästä asti olen kolunut sarjaa läpi ja palannut sen myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Onnen kultaiset vuodet on sarjan toiseksi viimeisin kirja, ja nyt edessäni on enää Neljä ensimmäistä vuotta.

Kuten jo ehkä nimestä aavistaa, on Onnen kultaiset vuodet onnellinen kirja, joka sai minut hyvälle tuulelle. Se on ehdottomasti yksi sarjan ihanimpia kirjoja.

Kirjassa kuvataan Lauran ensiaskelia opettajana, vaikka ne eivät ainakaan alkuun ole kovin onnellisia askelia. Juuri opettajantodistuksen käteensä saanut tuskin 16-vuotta täyttänyt Laura suuntaa opetustöiden perässä toiselle paikkakunnalle ja joutuu muuttamaan kotoa pois. Täysihoitopaikassa on kireä ja arvaamaton emäntä, mikä tekee Lauran olon tukalaksi. Onneksi kuitenkin Almanzo Wilder, eräs kotikaupungin nuoriherra, joka tuntuu viihtyvän kummallisen hyvin Lauran seurassa, alkaa säännöllisesti ajaa nopealla hevosellaan ja kiitävällä reellään perjantaisin Lauran luokse hakeakseen hänet viikonlopuksi kotiin. Lauraa kummastuttaa kovin, miksi nuori herra hänen vuokseen ajaa niin pitkän matkan kerta toisensa jälkeen. Lauran oppilaat sen sijaan tuntuvat tietävän Lauraa paremmin, mistä on kyse, ja alkavat tirskua kuullessaan perjantaisin jo kaukaa kulkusten kilinästä "opettajan sulhasen" tulevan noutamaan Lauraa. Vaikkei Laura voikaan aluksi sietää ajatusta siitä, että Almanzo havittelisi häntä morsiamekseen, kiintyy Laura ajan mittaan Almanzoon. Kiintymys johtaa siihen, että he vihdoin menevät kirjan lopussa naimisiin monen vuoden reki- ja kärryajeluiden jälkeen.

Kirjassa pidin ensinnäkin siitä, että siinä kuvataan opettajuutta. Vaikka oma suhteeni opettajuuteen on hyvin erilainen kuin Lauran, joka ei antaudu opettajan uralle kutsumuksesta, vaan pelkästä rahantarpeesta, oli mielestäni opettajan työtä kuvattu hienosti ja realistisesti kirjassa. Pystyin samaistumaan Lauraan, tuntemaan jännityksen vatsanpohjassani hänen aloittaessaan työnsä. Eläydyin siihen tunteeseen, miltä tuntuu astua uudessa koulussa uuden ryhmän eteen ja tuntea lasten suuret viattomat tapittavat silmät itsessään. Kirjaa lukiessani olin pian kokemassa itse saman, minkä vuoksi oli ihanaa heittäytyä seuraamaan Lauran opettajanaskelia.

Toiseksi pidin siitä, kuinka kauniisti Lauran ja Almanzon rakkaustarina oli kuvattu. Heidän rakkaustarinansa on hyvin vähäeleinen, eikä sitä ole suurilla siirappisilla tunteilla tai hattaraisella romantiikalla pilattu. Laura ei juuri puhu tunteistaan Almanzolle, eikä myöskään kaikkitietävä kertoja niitä paljasta lukijalle. Kuitenkin lukija voi aistia, että heidän hitaasti edennyt seurustelunsa johtaa avioliittoon, joka perustuu todelliselle kiintymykselle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

 Hämärä hälveni pienten tähtien haaletessa ja kuun noustessa ja lipuessa korkeammalle. Hopeinen valo tulvi taivaalle ja preerialle. Tuuli joka tuon koko kesäisen päivän oli kuiskinut ruohikossa lepäsi nyt hiljaa, ja hiljaisuus vallitsi kuutamossa kylpevän maan yllä.
- Suurenmoinen ilta, Almanzo sanoi.
- Kaunis maailma, Laura vastasi ja muistoissaan hän kuuli isän viulun äänen ja erään sävelmän kaiun:

Kultaiset vuodet ohi vierivät vain,

nämä kultaiset onnen vuodet.

Laura Ingalls Wilder

Onnen kultaiset vuodet

(These Happy Golden Years, 1943)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

287 s.

Äidinkielenopettajan ensiaskelia - elokuun kooste ja kuulumisia

Elokuu riensi ohi lämpimänä, kesäisenä sekä jännittävänä ja haasteellisena - mutta valitettavasti vähäkirjaisena ja vähäbloggauksisena. Tapani mukaan on jälleen kuun vaihtumisen kunniaksi aika koota niin kirjallista kuin muutakin elämää blogiini.

Opetustyöni alkoi elokuun toisella viikolla, ja nyt tässä on jo nelisen viikkoa totuteltu ensimmäistä kertaa elämässäni äidinkielenopettajan arkeen, joka ei ole ollut ihan pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista, mutta itse asiassa aika paljon sitäkin. 

Äidinkielenopettajan työ on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa kuin "ykkösammattini" ruotsinopettaja. Mutta ruotsin opettaminen on niin hirveän yksinkertaista ja helppoa! Äidinkielentuntien suunnitteleminen on joskus aika tuskaa ja korjauspinot valtaisat. Oppisisältöjen hallinta on vaativaa, koska äidinkieli ja kirjallisuus on oppiaineena paljon laajempi ja äidinkielenopettajan tulisi (ainakin lukiossa!) tietää suunilleen ihan kaikesta ihan kaikki (ihan turhaan ei lukiotason äidinkielenopettajalta vaadita kolme kertaa niin paljon opintoja kuin muissa ns. toissijaisesti opetettavissa aineissa eli aineissa, jotka eivät ole opettajan pääaine). Oma pohjani äidinkielenopettamiseen on lisäksi sen vuoksi aika heikko, että aiempi työkokemukseni oppiaineesta miltei nolla ja opetusharjoitteluni olen suorittanut pääaineessani ruotsia opettaen. Sen vuoksi päätä on saanut hakata seinään tuntien suunittelussa kerran jos toisenkin, mutta on ilo huomata, että näinkin lyhyessä ajassa on suunnittelu hieman helpottunut. Kun menen luokkaani ja näen opiskelijoiden suloiset sekä iloiset ja innokkaat kasvot, unohdan kuitenkin tuskani ja iloitsen siitä, että olen opettaja.

Uuden työn aloittaminen, uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiin asettuminen, ystävän häät ja polttarit sekä niiden suunittelu on pitänyt minut sen verran kiireisenä, etten ole hirmusti ehtinyt lukemaan ja itse asiassa sitäkin vähemmän bloggaamaan. (Elokuun lopussa aloitin tämän kaiken lisäksi myös kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa - huh!) Elokuu oli blogissani siitä poikeuksellinen kuukausi, etten saanut sen kuluessa aikaan yhtään kirjabloggausta sellaisesta kirjasta, jonka olisin lukenut elokuun aikana.

Sen sijaan bloggasin jo heinäkuusa luetusta F. E. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -teoksesta. Tämä on itse asiassa ainoa elokuussa aikaan saatu perinteinen kirjabloggaus.

Elokuussa kuitenkin luin seuraavat neljä kirjaa:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. William Golding: Kärpästen herra

3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot

4. Erlend Loe: Supernaiivi

 

Näistä kolme viimeistä eli Kärpästen herra, Linnunaivot ja Supernaiivin luin suurimmaksi osaksi elokuun yhteislukumaratonin nimissä, jonka nimesin omalta osaltani äidinkielenopettajan lukumaratoniksi. Maratonissa nimittäin tavoitteenani oli saada luetuksi äidinkielen kursseihini liittyvät yhteisesti ryhmän kanssa luettava kirjat, jotta osaisin laatia opiskelijoille sopivat keskustelukysymykset ja käsitellä kirjoja ryhmieni kanssa. Äidinkielenopettajan lukumaraton oli ihana kokemus ja itse asiassa miltei parasta tähän astisen äidinkielenopettajanurani varrella. Ajatella, että sitä voi tehdä "töitä" sohvalla maaten, hyviä kirjoja lukien ja herkkuja syöden!

Kaikki elokuun luetut kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän positiivisia lukukokemuksia. Työkirjat toivat tavanomaiseen lukumakuuni mukavaa erilaisuutta, mikä oli piristävää.

Elokuussa julkaistiin verkossa vihdoin lempikirjaani eli L. M. Montgomeryn ensimmäistä Anna-kirjaa käsittelevä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani "God night, dear Lake of Shining Waters" - Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa. Sen vuoksi julkaisin elokuussa (ylipitkän!) bloggauksen tutkijan matkastani Vihervaaran Annan seurassa. Tämä matka on ollut aika tuskaisa, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen.

Vaikka töissä on ollut paljon kivaa, lukemani kirjat ovat olleet huippuja ja uusi asuntoni myös ihana, on parasta elokuussa kuitenkin ollut se, että sain uuden balettikouluni opettajalta luvan ostaa ensimmäiset kärkitossuni ja että pienen etsiskelyn ja yksien palautettujen tossujen jälkeen löysin itselleni (ja vaivaisenluillenikin!) sopivat tossut. Kärkitossut on yksi niitä asioita elämässä, joita ei saa pelkällä rahalla - niitä ei nimittäin myydä, ellei ole opettajan lupaa niiden hankkimiseen. Olen luullut, että en ikinä saa sellaisia, koska olen aloittanut liian vanhana baletin. Uudessa balettikoulussani ei kuitenkaan suhtauduta yhtä ryppyotsaisesti kärkitossuihin kuin entisessä (tasokkaamassa) balettikoulussani, jossa kyllä edelleen aion käydä kerran viikossa. Ihanaa on, että olen saanut myös vihdoin kunnon tanssipeilit balettitangolleni, joka oli ensimmäinen omaan asuntooni hankkima huonekalu.

 

Syyskuun olenkin aloittanut innokkaasti kärjillä tanssien ja Ulla-Lena Lunbergin Leo-romaania lukien (sekä flunssaani parannellen). Toivotaan, että bloggausintoni ja -mahdollisuuteni olisivat syyskuussa hieman elokuuta paremmat, vaikka ensisijaisesti aion keskittyä selviytymään kunnialla opetustyöstäni, jossa on haasteellisemmat ajat tiedossa syyskuussa korjauspinojen kasvaessa ja ensimmäisen koeviikon lähestyessä.

Hyvää syksyn alkua kaikille! Mitä kirjoja syyskuu tuo tullessaan elämäänne?

ÄN, YY, TEE, NYT, ei vaan NYT! Äidinkielenopettajan lukumaraton, päivittyvä postaus

 

Klo 14.45, maraton alkaa!

 

Äidinkielenopettajan lukumaraton alkaa nyt! Kaupassa käyty, lukuherkut ostettu ja katettu. Ensimmäiseksi tartun Kärpästen herraan, jota olen jo eilen ehtinyt lukea 123 sivua, eli jatkan nyt sivulta 124. Ensimmäinen lukupaikka on oma sohvani. 

Tässä maratonissa tavoitteenani on saada luettua kolme äidinkielenkursseihini liittyvää romaania. Yritän päivittää tätä postausta matkan varrella, mutta valitettavasti nettini on tänään toiminut aivan raivostuttavan hitaasti ja läppäri muutenkin tökkinyt siihen malliin, että kaikki tietokoneella työskentely on aivan raivostuttavan hidasta. Tämä voi ehkä vaikuttaa vähän siihen, kuinka usein viitsin päivittää maratonkuulumisia, mutta kyllä ainakin jossain väleissä yritän. 

Tervetuloa seuraamaan ja tsempit kaikille maratontovereille!

Klo 19.45, luettuna 141 sivua

Lukumaraton on sujunut tähän mennessä aika verkkaiseen tahtiin. Kärpästen herran sain juuri loppuun, mutta tässä on lukemisen lisäksi otettu pienet päiväunet sekä myös tehty (oikeaa) ruokaa ja syöty. Myös herkut ovat huvenneet tasaista tahtia. Ingmanin ihanaa Creamy English Mint -jäätelö olen syönyt kokonaiset kolme annosta! Tämäpä oli herkullinen uusi jäätelötuttavuus! :)

Seuraavaksi taidan siirtyä ulos nauttimaan ilta-auringon viimeisistä säteistä ja Johanna Sinisalon Linnunaivoista. Odotan innolla tätä uutta kirjaa, sillä takakansitekstin sekä googlailun perustella kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja jännittävältä. Kärpästen herrasta sanottakoon, että kirja oli mielestäni erittäin otteessaan pitävä, ajatuksia herättävä ja teemoiltaan mielenkiintoinen. Kuinka käy, kun poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle kauaksi kaikesta sivistyksestä ja yhteiskunnan järjestyksestä? Villeys ja raakuus saa vallan, ja sivistys unohtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että  moni opiskelijoistani eivät ota kirjaa vastaan yhtä positiivisesti kuin itse otin, vaan saattavat pitää kirjaa pitkäveteisenä.

Klo 23.20, luettuna 302 sivua

Menin aloittelemaan Sinisalon Linnunsydäntä taloyhtiömme pihalla olevan penkin ja pöydän ääreen. Olipas ihanaa lukea ulkona ja imeä itseensä leppeän kesäillan tunnelmaa ja ihastella laskevan auringon kauniita säteitä lukiessa. No, se oli ihanaa siihen asti, kunnes tuli liian vilu ja sain tarpeekseni hyttysistä. Linnunaivot lähti hienosti käyntiin, eikä aikaakaan, kun olin kunnon lukukoukussa.

 

 

Aikani hyttysiä uhmattuani tulin takaisin kotiin, mutta jatkoin Linnunaivoja parvekkeella. Mitä pidemmälle tarinaa lukee, sitä tiukemmin se kietoo minut itseensä. Keitin teetä, söin karkkia ja kietouduin vilttiin. Kynttilä valo tuli illan yhä hämärtyessä tarpeeseen. Jossain vaiheessa sain tarpeekseni tuolin kovuudesta ja päätin levittää viltin parvekkeen lattialla ja makoilla sen päällä yhä lukien. Olipas ihanan tunnelmallinen iltalukuhetki! Seuraavaksi aion mennä syömään iltapalaa. Saatan vielä ehkä sängyssä lukea tänään, mutta toivotan tässä vaiheessa hyvät yöt kaikille! Aamulla herättyäni palaan jälleen tietokoneen ääreen. Linnunaivot on nyt vajaassa puolessa välissä, joten huomenna seikkailut jatkuvat saman kirjan parissa.

Klo 11.45, luettuna 441 sivua

Hyvää huomentapäivää! Aamutervehdykseni venähtikin vähän pitkälle. Heräsin hieman yhdeksän jälkeen, lueskelin pitkään sängyssä karkkien kera ennen kuin raahauduin laittamaan aamupalaa. Keitin puuroa ja katoin aamupalan tarjottimelle ja tulin tarjottimen kera sänkyyn jatkamaan lukemista. Nyt Linnunaivojen loppu häämöttää. Olen lukenut sitä 300 sivua, vielä kolmisenkymmentä sivua jäljellä. Saan sen aika nopsasti luettua ja sen jälkeen siirryn viimeiseen äidinkielenopettajan lukumaratonkirjaan, joka on Erlend Loen Supernaiivi. Sitä tuskin ehdin loppuun saamaan, mutta ainakin pääsen hyvään alkuun.

Voisinpa siirtyä ulos pitämään loppukiriä. Lukuaikaa on kolme tuntia jäljellä. Tosin en ole varma, pystynkö lukemaan sitä ihan kokonaan, sillä minun olisi tarkoitus tässä iltapäivän aikana lähteä täältä Salon perukoilta Turkua kohti, ja pitää myös pakata vähän ja kenties myös tiskata, sillä jään vanhemmilleni yöksi. En ole vielä ihan varma, millä bussilla menen. Tulen vielä raportoimaan kerran, kun olen lopettanut maratonin. Turku-reissun vuoksi en ole ihan varma, pystynkö tekemään sitä aivan juuri silloin, kun maratonaika loppuu.

Klo 14.45, maraton päättyy. Luettuna 536 sivua.

Maraton aika meni umpeen! En ehtinyt ihan loppuun asti lukemaan, vaan lukeminen piti lopettaa jo klo 13.30, sillä piti alkaa valmistautua Turkuun lähtöön, siistiä vähän paikkoja ja pakata.  Bussini oli määrä lähteä samaan aikaan kuin maraton päättyy eli 14.45, ja pysäkille oli melkein puolen tunnin kävelymatka.

Linnunaivot sain loppuun luetuksi kotona. Kirja oli todella upea ja mielenkiintoinen lukukokemus. Loppu oli hyvin hämmentävä ja loppuratkaisu avoin. En ole varma, mitä lopussa todella tapahtui. No siinäpä sitten yksi hyvä pähkinä pohdittavaksi opiskelijoilleni. Lukukokemus oli sellainen, että olisi ollut hyvä, jos olisi voinut jäädä sitä pidemmäksikin aikaa pohtimaan, mutta täytyi siirtyä seuraavaan kirjaan. Täytyy varmasti myöhemmin vielä palata kirjan pariin ja ainakin loppu luettava uudelleen. Linnunaivojen jälkeen oli vuorossa Erlend Loen Supernaiivi. Supernaiivia siirryinkin lukemaan vähän vehreämmille sijoille. Taloyhtiömme pihalla kasvavien omenapuiden katveessa oli mukava istua nurmikolla Supernaiivia lukien. Pääsin etenemään sivulle 64. Sitten oli aika lopettaa.

 



Loppufiilikset ja koonti

Olen hieman pettynyt maratonsaldooni, sillä sivumäärä taitaa olla heikoin koskaan lukumaratonissa saamani. Tavoitteenani oli lukea kaikki kolme tämän hetken äidinkielenkursseihini liittyvät kirjat: Kärpästen herra (joka oli aloitettu jo), Linnunaivot ja Supernaiivi. En päässyt ihan tavoitteeseeni, sillä 223 sivuisesta Supernaiivista olen lukenut vasta 64 sivua. Toisaalta en ole käyttänyt maratonaikaani aivan niin tehokaasti lukemiseen kuin yleensä. Osasyynä pieneen sivumäärään on myös se, että luin lukemani tällä kertaa paljon tarkemmin ja huolellisemmin kuin yleensä maratonissa sen vuoksi, että luin näitä nyt työtä varten ja yritin samalla analysoida ja painaa mieleeni tärkeitä asioita sekä hieman miettiä myös sopivia kirjakeskustelukysymyksiä.

Kuitenkin maraton oli erittäin ihana ja hieno kokemus. Herkut oli hyviä ja kirjat myös! Ja tulihan kuitenkin tavoitteestani suurin osa luettua. Ilman lukumaratonia kirjojen lukemiseen olisi mennyt huomattavasti pidempi aika. Idea lukea tällä tavalla työkirjoja oli mielestäni aivan huippu. Itse asiassa mahdollisimman keskeytyksetön paneutuminen kirjaan on paras tapa päästä kirjasta jyvälle, joten tämän tapainen paneutuminen sopii nimenomaan äidinkielenopettajan työkirjoihin, joihin pitää pureutua syvälle. Pistän idean "äidinkielenopettajan lukumaratonista" talteen vastaisuuden varalle ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin äidinkielenopettajille!

Luetut:

 

William Golding: Kärpästen herra (puolesta välistä loppuun)

Johanna Sinisalo: Linnunaivot  (kokonaan)

Erlend Loe: Supernaiivi (osittain)