Kesän ihanin kirja Pieni runotyttö sekä pieni epämiellyttävä totuus itsestäni

Ihana kesäloma oli, tuli ja meni. Monen monta ihanaa kirjaa luin. Läheskään kaikkia en ehtinyt bloggaamaan, enkä varmaan aiokaan. Yksi asia kuitenkin on selvä: julistan L. M. Montgomeryn klassisen tyttökirjan Pienen runotytön menneen kesäni ihanimmaksi kirjaksi!

Sanotaan, että viini paranee vanhetessaan. Siihen en osaa ottaa kantaa, sillä en juo viiniä. Mutta itse voisin sanoa, että kirjatkin paranevat vanhetessaan. Vanhoissa kirjoissa on jotakin sellaista tenhoa, jota en voi kovin nykyaikaisista teoksista löytää. Pieni runotyttö on kaiken lisäksi niitä kirjoja, jotka ovat silmissäni parantuneet joka lukukerralla entisestään. Tämän kesän Pieni runotyttö -projekti oli teoksen kolmas lukukerta, ja nyt voin todella todeta rakastuneeni siihen.

Jokunen kesä sitten luin koko Runotyttö-trilogian uudelleen. Silloin vielä trilogian ensimmäisen osan eli Pienen runotytön kohdalla vertailin teosta kovasti lempikirjaani, saman kirjailijan L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosiin. Teoksissa on toki paljon yhtäläisyyttä, mikä laittaa molemmat teokset tuntevan lukijan väkisinkin vertailemaan. Tämä vertailu silloin huononsi lukukokemusta, sillä teos ei kuitenkaan ollut aivan niin kuin Annan nuoruusvuodet - ja miksi hyvänen aika pitäisikään olla! Jatkaessani trilogian myöhempiin osiin pääsin vähän yli vertailevasta päähänpinttymästä ja pystyin varauksettomammin ihastumaan runotytön tarinaan. Tänä kesänä lukiessani uudestaan Pientä runotyttöä väkisinkin vertailut Annaan tulvivat mieleeni, mutta oikeastaan ei samalla tavalla ja haittaavasti - paremminkin lukukokemusta rikastuttavasti.

Syy siihen, miksi Anna-kirjat ja varsinkin Annan nuoruusvuodet ovat minulle rakkaimpia kirjoja, on se, että olen samaistunut Annan hahmoon vahvemmin kuin mihinkään toiseen kirjalliseen hahmoon. Osin tämä on luontaista, mutta osin olen myös rakentanut itseäni ja identiteettiäni Annan kautta. Se lienee jo lähtökohtaisesti helppoa siksi, että meidän molempien nimi suomeksi on Anna. Annan maailmassa nimillä ja nimeämisellä on paljon merkitystä - Annan mielestä niin ihminen kuin luontokappalekin on nimettävä todellista luontoaan vastaavasti. Kaunis valkeiden kukkivien omenapuiden reunustama puistokäytävä ei voi Annan mielestä olla vain Puistokäytävä, kuten muiden avonlealaisten mielestä, vaan sen on oltava Suloisuuden valkea tie - alkukielellä The White Way of Deligt. Koska minun nimeni on Anna ja koska meillä on lukuisia muitakin yhdistäviä tekijöitä, on ollut helppoa nähdä itseni vihervaaralaisessa kaimassani. Ja ennen kaikkea: on ollut miellyttävää ja kaunista nähdä itseni Annassa. Ihailen Annaa. Annan lukeminen on ollut minulle kuin peiliin katsomista - tosin sellaiseen ehkä aavistuksen kaunistelevaan peiliin. Annan lukeminen on auttanut minua rakentamaan positiivista minäkuvaa.

Näissä maisemissa, kesäisellä huvilalomallani, Hangon ihanaa auringonlaskua katsellen aloitin tämän kertaisen Runotytön luku-urakkani - täydellistä <3


Lukiessani tällä kertaa Pientä runotyttöä huomasin kuitenkin erään epämiellyttävän ja ehkä vähän pelottavankin tosiasian itsestäni. Saatan olla ehkä sittenkin hieman enemmän Emilia kuin Anna! Tajusin, että oikeastaan rehellisesti ajateltuna olen enemmän pieneen synkistelyyn taipuvainen ja arka Emilia kuin reipas ja melkein aina niin aurinkoinen Anna.

Anna on valoisampi, elinvoimaisempi, reippaampi. Sellainen, joka pärjää ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Toki hänelläkin on omat "epätoivon kuilunsa", joiksi hän murheen hetkiään nimiään. Niistä kuitenkin aina noustaan kohta korkeuksiin - esimerkiksi vain sen vuoksi, että kukkaset näyttävät niin kauniilta - ja todetaan annamaisella päättäväisyydellä:  "It´s been my experience that you can nearly always enjoy things if you make up your mind firmly that you will." Jos Annan nuoruusvuosien tunnelma pitäisi nähdä värinä, se olisi mielestäni ehdottomasti auringonkeltainen. Pieni runotyttö -kirjasta löytyy myös paljon valoa, iloa ja kauneutta. Sen lisäksi Pienestä runotytöstä löytyy myös synkempiä sävyjä. Muistelisin myös, että synkemmät sävyt lisääntyvät kohti trilogian loppua. Emilia on luonteeltaan sisäänpäinkääntyneempi - ajoittain suorastaan melankolinen. Hän on ujompi ja rauhallisempi kuin räiskyvä ja alati höpöttävä Anna. Anna on myös omalla tavallaan herkkä, mutta Emilia vaikuttaa paljon herkemmältä, hauraammalta ja aremmalta - vaikka silti myös Emiliasta löytyy voimaa ja rohkeutta.

Kuitenkin korostan, että Anna ja Emilia eivät ole toistensa vastakohtia: molemmat ovat saman kirjailijan luomuksia, ja kuten useat kirjailijat tekevät, on Montgomery tainnut kirjoittaa molempiin hahmoihin paljon itseään. Montgomeryn päiväkirjoja lukiessa huomaa sekä kirjailijan omassa kokemusmaailmassa olevan paljon samaa kuin sekä Annan että Emilian maailmassa. Siksipä minunkin lopputulema siihen tärkeään kysymykseen, olenko itse sisimmässäni Anna vai Emilia, on, että taidan olla kuitenkin loppujen lopuksi molemmat Aikaisemmin en ole vain löytänyt Emiliaa sisältäni - mutta nyt sen löysin ja olen iloinen löydöstäni. Kysmys, ollako Anna vai Emilia, on kysymys, joka yleensä jakaa ihmiset kahtia. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teos Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt käsittelee lukijoiden tuntoja ja lukukokemuksia Anna ja Emilia -kirjoista, ja olen itse aiemmin teosta käsittelevään bloggaukseeni kirjoittanut: "Se, mikä tuntuu olevan selvää, on että Montgomeryn lukijat jakautuvat selkeästi kahteen eri leiriin: toiset ovat Annoja, toiset ovat Emilioita. Harva pystyy olemaan molempia." Taidanpa siis itse olla poikkeustapaus!

Aika paljon siis tällä kolmannella lukukerralla reflektoin itseäni Emilian hahmoon, mutta nautittavinta ja ihaninta lukukokemuksessa oli kuitenkin teoksen kauneus ja herkkyys, joka sai jälleen omatkin silmäni avautumaan elämän ja maailman kauneudelle.  Montgomeryn kirjoille tyypillisesti päähenkilön Emilian silmät ovat hyvin herkät näkemään kauneutta ympärillään luonnossa, ja teoksessa on paljon kauniita, sulosanaisia ja viipyileviä luontokuvauksia. Runotyttöä lukiessani maailma ympärilläni muuttui kauniimmaksi, ja Emilian tapaan pysähdyin ihastelemaan puiden tummaa vihreyttä, meren suolaista aallokkoa ja kukkasten kauniita värivivahteita. Lintujen laulukin kuulosti suloisemmalta korvissani. Jos kirja saa ihmisen tuntemaan itsensä syvästi onnellisesti, voidaan kai sanoa, että kyseessä on todella hyvä kirja.

Lopetan tämän bloggauksen Pienen runotytön kauniiseen loppukohtaukseen:

Auringon mennessä mailleen Emilia istui huoneessaan. Ikkunasta tulvi leppeätä valoa. Alhaalla puutarhan punahiekkakäytävillä kissa lennätti lakastuneita lehtiä. Sen sileät juovaiset kyljet ja sulavat liikkeet miellyttivät Emiliaa - samoin kuin äsken kynnetyn vainion tasaiset sileät viilut nurmikon takana ja ensimmäinen himmeä tähti hohtavalla taivaalla.

Korkean Johnin metsiköstä kuului naurua; Ilse ja Perry ja Teddy siellä odottivat häntä. Emilia aikoi lähteä heidän seuraansa - aivan kohta - ei vielä. Hän oli niin hurmaantunut, että hänen täytyi kirjoittaa kaikki muistiin, ennen kuin palasi todellisuuden maailmaan. Ennen hän oli vuodattanut sydämensä kyllyyden isälleen. Nyt hän ei enää voinut. Mutta pöydällä oli ihka uusi kirja. Hän veti sen eteensä, otti kynän ja kirjoitti puhtaalle ensimmäiselle lehdelle:

"Uusi Kuu

Blair Water

Prinssi Edwardin saari

Lokakuun 8. p:nä

Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani." 

Tämä marenkimuodostelma kuvastaa tunteitani kirjaa kohtaan!